lauantai, 9. joulukuu 2017

Dystopia, luku 9

 

Lumi vihmoi pitkin autiota kylää, petomaiset steroidi- olennot liikkuivat ympäriinsä silmät ahnaasti kiiluen, kylän porteilla seisoi nainen joka katsoi kireä ilme kasvoillaan olentojan työtä. Ne tutkivat paikkoja ja etsivät kaikkea mahdollista mistä saattaisi olla apua naisen etsinnöissä, lopulta olennot palasivat tyhjin käsin ja niistä kookkain totesi, ettei mitään ollut löytynyt. Nainen ärähti turhautuneena, pedot perääntyivät hieman pelokkaina.

”Mihin helvettiin se luopio on voinut kadota niin äkkiä?! Hm, selvä sitten, syökää ruumiit ja tappakaa selviytyneet, jatkamme matkaa seuraavaan turvasatamaan ja katsomme jos löytäsimme jotakin sieltä.” Nainen sanoi turhautuneena ja alkoi sitten katsoa seuraavan turvasataman paikkaa, se oli Ranualla, reilusti yli 100 kilometrin päässä.

Nainen katsoi kuinka hänen petonsa nauttivat ateriastaan, ne söivät niin ihmisiä kuin niiden kanssa yhteen lyöttäytyneitä dokoja. Jostakin kuului kauhunhuutoja jotka vaimenivat läjähdysten ja rusahdusten saattelemina. Nainen puri kynsiään mietteliäänä, ei se mies voinut kaukana olla, hän oli saanut tietoa varmasta lähteestä.

Äkkiä eräs hirviöistä saapui hänen luokseen, se kantoi mukanaan jotakin joka vaikutti ihmiseltä, olivatko he sittenkin löytäneet hänet? Nainen katsoi miestä lähemmin, kyllä, se oli hänen etsimänsä tyyppi, nainen hymyili, nyt hän ehkä viimein saisi kuulla mihin se luopiotappaja oli häipynyt. Nainen nurahti, peto pudotti miehen maahan ja tämä älähti kivusta, nainen odotti kunnes mies oli päässyt polvilleen ja tarttui tätä samantien kaulasta kiinni. Mies älähti kivusta ja käänsi panikoituneen katseensa häneen, hetken päästä miehen ilme muuttui hämmentyneeksi.

”Sig...” Gustaffson, mies joka oli myös osasyyllinen nykyiseen tilanteeseen, aloitti mutta nainen puristi häntä kaulasta ja tämä päästi vain pihinää.

”Säästä suutasi, missä Hank on?” Nainen kysyi.

”E- En tiedä.”

”Valehtelet, sinä roikut aina hänen perässään, missä helvetissä se mies on?!” Sigrid raivosi ja Gustaffsonin hengitys tiheni.

”E- En oikeasti t- tiedä missä hän on!” Gustaffson aneli, Sigrid heitti tämän ärtyneenä kovaksi poljetulle lumelle, häntä inhotti tämän änkytys.

”Hm, et siis puhu, syö hänet.” Sigrid viittoi pedolle joka nappasi kauhistuneen näköisen Gustaffsonin maasta.

”Ei, ei odota, älä! Minä tiedän jonkun joka saattaisi tietää, missä hän on!” Gustaffson huusi ja Sigrid käski petoa keskeyttämään.

”Kuka?” Sigrid kysyi.

”E- eräs Mary, hän on palkkatappaja, h- hän tietää missä Hank on!” Gustaffson sanoi hätäisesti.

”Missä hän on?” Sigrid kysyi ja katsoi Gustaffsonia ärtyneesti.

”H- Hän on t- tietääkseni tällä hetkellä Kuloharjun suunnilla.” Gustaffson selitti hätäisesti, hänen lasina valuivat pois hänen päästään ja putosivat hankeen.

”Vai niin, syö hänet.” Sigrid sanoi.

”E- Ei, ei, ei, mitä sinä t- teet?!” Gustaffson huusi.

”Meillä ei ollut sopimusta.” Sigrid sanoi.

Gustaffson huusi kauhuissaan niin kauan kunnes peto söi hänet puoliksi, luunkappaleet ja veri lensivät pitkin lunta värjäten sen täysin tummaksi. Sigrid tuhahti, pyyhki veren kasvoiltaan ja nuoli sen sitten pois sormenpäiltään, laimeaa niinkuin hän oli arvellutkin. Hän kääntyi katsomaan porteilta länteen ja päätti, että heidän oli mentävä siihen suuntaa, etsittävä se nainen ja selvitettävä hänen kauttaan missä hänen ”rakas” miehensä oli.

Sigrid odotti kunnes hänen petonsa saivat syötyä ja kiipesi sitten suurimman selkään ottaen kiinni sen kaulapannasta. Sigrid ohjeisti ne liikkeelle ja ne syöksähtivät metsään ja kohti Kuloharjua, kohti naista jonka avulla hän saisi kostettua miehelleen tämän 12 vuotta sitten tekemät vääryydet häntä kohtaan.

sunnuntai, 3. joulukuu 2017

Ei päivityksiä vähään aikaan

Muutama viikonloppu voi taas mennä enenkuin alkaa päivityksiä putkahtelemaan, olen pahoillani

sunnuntai, 26. marraskuu 2017

Ei päivitystä

Juu, ei tule tälle viikolle mitään, muita projekteja käsissä.

lauantai, 18. marraskuu 2017

Dystopia, luku 8


Päätäni kivisti, nousin huojuen ylös ja kirosin, ilmeisesti olin pudotessani lyönyt pääni. Liikahdin, kehoani poltti, ärsytti, olikohan Jiji kunnossa? Eikai tälle ollut käynyt mitään takiani?  Tunnustelin naamaani, kasvoissani oli muutama naarmu joista oli valunut verta naamalleni, menin huoneen nurkalle. Täytin pienen paljun vedellä ja pesin kasvoni katosen sitten niitä peilistä, näytin joltakin spurgunistiltä haavojen koristaessa laihoja kasvojani.


Kävelin kohti Jijin huonetta ja koputin hänen oveensa, Jiji kutsui sisään hiljaisella äänellä. Astuin ovesta ja pyysin ensimmäisenä anteeksi että olin aiheuttanut sellaista. Jiji pudisti päätään ja totesi ettei se ollut vain minun syyni, oli hänessäkin ollut vikaa. Kysyin miten hän jakseli istuutuen samalla alas, juttelimme pitkään.


Ulkoa kuuluva huuto ja naisen kiljunta herättivät kuitenkin meidät keskustelustamme. Hyppäsin pystyyn ja samoin teki Jiji, ryntäsimme etupihaan aukeavalle ikkunalle ja näimme pihalla kaksi susidokoa ja naisen sekä tämän sylissä arviolta 8- vuotiaan lapsen. Juokkoni työnsivät ovia estäen enempää dokoja pääsemästä sisään, muut yerittivät pitää kaksi sisälle päässytä pois naisen ja lapsen sekä itsensä kimpusta.


Syöksähdimme Jijin kanssa ulos sen enempää epäröimättä, otin nopeasti haulikon hyllyltä ja laitoin siihen luodit, Jiji viritteli voimiaan. Saavuimme ulos ja läjäytin toista sutta haulikolla päähän, se ärähti ja kääntyi minua kohti, samalla se kumminkin sai kurkkuunsa Mayan veitsestä ja se kaatui korahdellen maahan. Kiitin Mayaa ja ammuin toista susidokoa rintaan, se vaipui kuolleena maahan samantien, July ja Maya lähtivät viemään naista ja lasta kauemmas porteista.
Kiipesin muurin päälle, Jiji tuli perässäni. Juoksin kapeaa muuritasannetta pitkin kohti portteja ja samalla latasin haulikkoani niillä panoksilla mitä olin taskuuni saanut kaavittua. Tähtäilin hetken suurinta dokoa kohti ja osuin sitä päähän, joku Dokoista huusi ärtyisästi ja ne perääntyivät, ottaen johtajansa mukaansa.


Laskeuduimme tasanteelta ja kuulimme Johanin mainitsevan jotakin haavoittuneesta. Kysyin mitä hän tarkoitti ja Johan selitti että ulkona oli kuulemma vielä perheen isä, joka oli jäänyt pidättelemään susidokoja. Johan totesi että heidän oli parasta mennä tarkistamaan, oliko tämä vielä elävien kirjoissa, myönsin samaa ja pian lähdimme ulos viidentoista vahvuisena joukkona.


Kuljimme pitkän matkaa tietä pitkin verijälkiä seuraten, huomasimme kauempana jonkun makaavan selällään maassa. Lähestyimme ja huomasimme ettei se ainakan ihminen ollut, epäilimme aluksi että susidokot olivat hylänneet johtajansa mutta sitten huomsimme että tämä uhri oli aivan eri maata, vaikutti jänisdokolta.


Lähestyimme ja huomasimme että haavoittunut oli vielä elossa, hän oli puoliksi tajuissaan ja hengitti kiivaasti. Vatsassa oli syviä haavoja, samoin jaloissa ja kaulan lähistöllä, verta oli valunut maahan paljon. Johan alkoi sitoa miehen haavoja ja me pidimme huolen ettei yllätyshyökkäyksiä tullut, lopulta lähdimme kantamaan miestä leiriin Julyn hoitoon ja turvaan yöltä joka alkoi uhkaavasti laskeutua. 


Saavuimme leiriin ja July oli lähes automaattisesti vastassamme, hän katsoi haavoja ja totesi että mies oli vietävä pikimmiten leikkaushuoneeseen tai hän ei huomista näkisi. Johan ja toinen mies veivät hänet sairastupaan, hetki tämän jälkeen päärakennukselta juoksi järkyttyneen oloinen nainen meitä kohti.


”Näin Jakin, miten hän voi? Onko hän...” nainen solkotti järkyttyneenä ja alkoi hyperventiloida, July otti naista käsivarsista ja käänsi itseään vasten, hänen tummanvihreissä silmissään oli tyyni ja asiallinen katse.


”Miehesi on elossa mutta tilanne on kriittinen, teidän pitää rauhoittua ymmärrättekö?” July selitti syvän lämpimällä äänellä joka sai naisen rentoutumaan ja rauhoittumaan.


”Noniin, vie hänet sisätiloihin, minun pitää aloittaa leikkaus.” July sanoi ja alkoi vetämään takkiaan pois kadoten samalla sairashuoneelle.


Otin naisen mukaani ja puhuin hänelle ystävälliseen sävyyn ja vakuutin että July tekisi tilanteessa parhaansa, sen jälkeen totesin että meidän oli parasta mennä hänen tyttärensä luo ja juoda vaikka kupponen teetä. Nainen nyökkäsi ja horjui hieman meidän sisälle tullessamme, tyttö seisoi ovella jähmettyneenä ja katsoi meitä huolestuneena.
Tytöllä oli suurehkot kaninkorvat jotka olivat lupassa hänen päänsä sivuilla, ne olivat beigen väriset, hieman vaaleat. Silmät olivat epätavallisen suuret ja poskilla oli karvaa joka oli beigen ja valkoisen sekoitusta, muuten tytössä ei ollut juuri dokon näköä. Hänellä oli pitkä ja ruskea tukka kuten äidillään ja samanlainen, tummahko iho.


”Missä isi on?” Tyttö kysyi, äiti näytti olevan liina järkyttynyt vastaamaan joten annoin hänen istua ja menin tytön tasolle hymyillen.


”Isäsi on nyt hyvissä käsissä, tulkaa molemmat mukaani niin etsin teille jotakin syötävää.” Sanoin ja nainen otti tytön syliinsä, he lähtivät perääni ja saavuimme keittiölle.


Kävelin kylmiölle ja tutkin paikkoja, löysin teetä ja hieman rusinakakkua, kuumensin teen liedellä ja vein lopulta ne tulijoille. Tyttö alkoi mutustella kakkua, nainen vain hämmensi teetään apaattisesti ja näytti siltä kuin olisi voinut ruveta parkumaan hetkellä millä hyvänsä.


”Saanko udella nimiänne ja tulosuuntaanne?” sanoin ja katsoin heitä, nainen hätkähti hereille.


”Nimeni on Rosa ja hän on tyttäreni Hal, tulemme Kuusamon suunnilta.”


”Tehän olette matkanneet pitkältä, miten te päädyitte tänne?”


”Kuusamossa tapahtui evakko jonka vuoksi jouduimme lähtemään. Automme hajosi tuohon muutaman kilometrin päähän ja lähdimme tähän suuntaan sillä tiesimme että lähellä oli suojasatama, sitten ne susidokot yllättäen hyökkäsivät ja ja...” Rosan ääni murtui ja hän alkoi nyyhkyttämään hiljaa.


”Olette nyt turvassa, minä takaan sen.” sanoin ja hymyilin rauhoittavasti, Rosa koetti hymyillä takaisin kyyneleittensä seasta.


”Kiitos, m- mistä me voisimme mahdollisesti löytää tämän suojasataman päällikön?” Rosa kysyi, hymyilin hieman leveämmin.


”Eipä tarvitse tämän pidemmälle mennä.” Sanoin, Rosa hieman hämmentyi.


”Sinäkö... tarkoitan, Kuusamosta kävi ilmoitus että siellä on 4 asteen Kioriinivaara, kuulemma sen tasoisia on siellä neljä, pelkäävät että ne leviävät tänne. On myös tiedossa että Venäjän hallituksella olisi hallussaan Magnus.” Rosa selitti ja hieroi kyyneleitä naamaltaan pois.


”Vai niin, se siitä miehestä sitten, hyvä että kerroit meille Rosa. Pitää valmistautua mahdolliseen varaan, ovatko ne muuten laumasta eronneita, sen vielä haluaisin tietää?” kysyin, Rosa nyökkäsi ja lisäsi vielä perään että ne söivät kuulemma jopa dokoja.


”Kunhan tuo lähistön dokoleiri ei niitä tänne houkuttaisi, siellä on ainakin parisataa dokoa, jos ei enemmänkin.” murahdin ja Rosa kalpeni.


”Onko niist...”


”Ei niistä ole vaaraa ellei niitä ärsytä, muut laumat kyllä on vähän niin ja näin kuten esimerkiksi se susidokolauma jonka kanssa jouduitte valitettavasti kohtaamisiin on todella kyseenalaista porukkaa. Alueella on myös toinenkin susidokolauma mutta he ovat paljon rauhallisempia ja ystävällisempiä, heidän kanssaan kuulemma voi jopa ihan keskustella ilman vaaraa että joutuu hyökäykksen kohteeksi.”


”No sepä hyvä, harmi vain että kohtasimme sen ensimmäisen.” Rosa totesi.


”Niin mutta nyt olette onneksi täällä.” sanoin.


Rosa alkoi juoda teetään ja Hal ojensi hänelle rusinakakkua. Hal kysyi, oliko täällä yhtään lapsia ja jouduin toteamaan ettei täällä ollut muita kuin Jiji ja Gillian, totesin kumminkin että Gillian oli aina liikkeessä ja ilmaantui vain syömään. Hal näytti hieman pettyneeltä kunnes kysyi, saisiko hän tavata Jijin, totesin että hän sai tehdä sen.


Lähdimme kohti Jijin huonetta ja koputin oveen, Jiji pyysi sisään ja tulin sinne Halin kanssa. Kerroin hänelle kuka tämä oli ja totesin vielä että Hal haluaisi mielellään tutustua häneen. Jiji hymyili hieman varovasti ja totesi ettei siinä ollut mitään ongelmaa, jätin heidät kahdestaan ja lähdin käytävälle, näin Julyn kapean profiilin etuoven suulla.


”Mikä on tilanne?” kysyin hieman hermostuneena, July kääntyi minua kohti ilmeettömin, vihrein silmin.


”Hänen tilansa on nyt vakaa, hän vaatii nyt lepoa ja tarkkailua joten en suosittele häiritsemään, missä nainen ja tyttö ovat, ovatko he haavoittuneet?” July raportoi ja katsoi minua kysyvästi kulma koholla.


”He voivat molemmat hyvin, käyn ilmoittamassa vaimolle tilanteesta, kiitos July, olet oikea aarre.” Sanoin ja hymyilin, July reagoi vain lyhyesti nyökäten, sen jälkeen hän lähti hämärtyvään yöhön.


Menin ruokalaan jossa Rosa istui jutellen punatukkaisen naisen kanssa. Tunnistin hänet Lauraksi, yövartion johtajaksi, hän puhui vilkkaaseen sävyyn, ruotsalaisesti korostaen, Rosa näytti hymyilevän, mikä oli hyvä merkki. Astuin paikalle ja kerroin hienovaraisesti tilanteesta, Rosa hymyili nyt jotenkin surumielisesti kunnes kiitti tiedosta.


Kysyin Lauralta, oliko yövartiointi jo järjestetty ja Laura totesi että se oli järjestäytymässä jo valmiiksi. Hetken mileijohteesta totesin Lauralle että hänen pitäisi levittää tietoa huomisesta kokouksesta, jonne kaikkien oli tultava, Laura nyökkäsi ja lähti sitten iloisesti vilkutelle ulos.


Istuuduin pöytään ja olimme hetken vaiti kunns Rosa kysyi, miten Hal käyttätytyi, totesin että hän käyttäytyi hyvin, oikein reipas ja iloinen tyttö, Rosa nyökkäsi ja totesi että Hal oli tullut isäänsä. Rosa oli hetken vaiti kunnes kysyi, saiko hän käydä katsomassa miestään, minun oli kiellettävä se, lisäsin kumminkin perään että hän saisi nähdä tämän heti kun July salli sen.


”Te olette löytäneet hyvän lääkärin.” Rosa sanoi ja nyökkäsin hieman ylpeänä.


”July on todella hyvä lääkäri, näiden 12 vuoden aikana hän on pelastanut 243 kriittisessä tilassa olevan ihmisen hengen, vain yksi on kuollut hänen käsiinsä.” Sanoin ja Rosa hymyili helpottuneena.


Juttelimme vielä hetken kunnes Hal tuli iloisesti hihkuen paikalle, Jiji tuli hieman nolona hymyillen perässä ja Hal alkoi selitellä kaikenlaista mitä he tekivät. Rosa kiitti seurasta jota Jiji oli Halille pitänyt ja sen jälkeen hän kysyi, missä he voisvat mahdollisesti nukkua. Totesin että yötään he voisivat vietää tyhjäksi jääneellä vartiohuoneella.


Lähdimme huoneelle ja Hal höpötti kaikenlaista kulkiessamme, Rosa pyysi jo Halia hiljentymään ettei hän häiritsisi minua liikaa. Naurahdin ja totesin että oli vain hyvä että täälläkin oli enemmän lapsen ääntä. Saavuimme huoneelle ja totesin että siellä oli kaikki valmiina, lisäsin vielä että kävisin yöpartiolle ilmoittamassa että he toisivat auton korjautettavaksi tänne.


”Te olette hyvä mies, en ihmettele yhtään miksi teidät on valittu tämän suojasataman johtajaksi.” Rosa sanoi ja yllättäen halasi minua, halasin varovasti takaisin ja hetken päästä Rosa erkani minusta kyyneleitä puistellen.


Rosa kiitti minua vielä useaan kertaan kunnes Hal totesi äidilleen, että heidän oli parasta mennä nukkumaan. He poistuivat ja palasin ruokalan suuntaan huomatakseni että Karl tuli minua vastaan venytellen ja päätään raapien, näytti olleen pitkä työpäivä.  Tervehdin Karlia ja kysyin, ehtisikö hän millään huomenna korjata erästä autoa joka tuotaisiin tänne yön aikoihin. Karl hymyili ja totesi ettei hänellä ollut mikään kiirekkään, kiitin häntä ja taputin häntä olkapäälle, Karl naurahti ja toivotti hyvät yöt, tein samoin. 


Lähdin vielä hetkeksi ulos ja kävin ilmoittamassa Lauralle autosta joka pitäisi hakea. Laura nyökkäsi ja totesi että se olisi pihassa vielä tänä iltana, nyökkäsin ja lähdin vielä sairastuvalle ihan vain nähdäseni tilanteen siellä, etenkin kahden tietyn kohdalla. 


Avasin oven ja tervehdin hoitajaa ovella, tämä hymyili minulle ja tervehti hiljaa takaisin. Pistin takin naulaan ja kysyin sitten hoitajalta, missä Hank mahtoi olla. Tämän naama muuttui hetkeksi hieman ällöttyneeksi kunnes se palasi normaaliksi ja hoitaja totesi, että Hank oli huoneessa joka oli kolmas vasemmalla. Kiitin ja kysyin viekä perään Jakin olinpaikkaa, hoitaja totesi että luonnollisesti hän oli leikkaussalia lähellä olevassa huoneessa.
Lähdin huoneelle jossa Hank oli, avasin oven hämärää, hieman lääkkeiltä tuoksuvaan huoneeseen jossa ei ollut kuin pari petiä ja yksi potilas. Pistin kädet taskuuni ja katsoin ympärilleni, ikkuna oli laudoitettu kiinni ja piti yllättävän hyvin lämmön sisällä. Kuulin vain kevyttä hengitystä ja jonkin koneen hurinaa, tarkastelin huonetta ja huomasin sivupöydällä kasan vaatteita ja pieniä henkilökohtaisia tavaroita.


Kävelin hajamielisesti pöydän luo ja aloin katsella tavaroita. Muassa oli revennyt takki ja paita, housut ja talveen sopivat kengät sekä villasukat. Pikkusälän seassa oli joitakin randomeja rytistettyjä papereita, avaimet, pieni linkkuveitsi sekä isompi puukko joka oli tahriintunut vereen. Joukossa oli myös jokin outo musta putkilo ja askillinen tupakkaa,  pöydällä oli myös lompakko jossa oli veritahroja.


Flippasin lompakon auki ja ensimmäisenä vastaan tuli kuva tyrmäävän kauniista, tummatukkaisesta naisesta, joka oli laittanut kauniit hiuksensa upeaksi kiharamereksi päänsä päälle. Hänellä oli kirkkaan valkoinen hammashymy ja päällään vihreä, yksinkertainen paita, jossa oli leveä kaula- aukko, silmät olivat syvän meren siniset. Naisen vieressä oli vaaleatukkainen tyttö jolla oli yhtä siniset silmät kuin naisella ja yhtä lämmin ja leveä hymy kuin tällä, tyttö oli ehkä vasta noin 4 vuotias. Huomasin että kuvaa oli pyyhitty verisellä kädellä.


”Mitä sinä siellä urkit?” kuulin käheän äänen kysyvän, käännyin ja huomasin Hankin heränneen.


”Katson onko sinulla pimitettyä tietoa.” Murahdin, valehtelin, enhän minä mitään sellaista, olin vain tullut uteliaaksi.


”Hah, jos sitä etsit sitä ei ainakaan lompakostani löydy.” Hank murahti ja sen jälkeen hänelle iski kuiva yskänpuuska.


”Kuka hän on?” Kysyin ja nostin lompakkoa näyttäen kuvan, Hank naurahti jotenkin ilottomasti.


”Etkö ole sen vertaa uutisia seurannut?” Hank kysyi.


Katsoin naista uudemman kerran ja aloin miettimään kuumiesesti missä oli nuo kasvot aiemmin nähnyt, sitten aloin muistamaan. Hän oli yksi etsittyjen listalla olevista, nainen joka oli päästänyt Dokot pakenemaan, Sigrid Rasmusen, Hankin aviopuoliso. Käännyin Hankin puoleen ja kysyin, tiesikö tämä yhtään, missä Sigrid oli, Hank naurahti ontosti ja totesi että luultavasti kuollut.


”Onko toinen sitten tyttärenne?” Kysyin. 


Hankin kasvoilla ollut tyyni ilme leiskahti vihaksi, hän totesi matalalla äänellä että minun oli parasta vain huolehtia itsestäni. Laskin lompakon tyynesti alas ja puikahdin ulos huoneesta, en kehdannut kiusata ukkoa yhtään pidempään. Päätin vielä mennä katsomaan Jakia ja kysymään Julylta tämän tilannetta. Kohtasinkin Julyn pian käytävällä ja kysyin, miten Jak voi, July totesi että tämä oli herännyt pari tuntia sitten ja kysellyt kovasti perheensä perään. July sanoi kertoneensa tilanteen ja lisäsi että Jak oli vielä hereillä jos siis halusin jutella hänen kanssaan.


Nyökkäsin ja sanoin käyväni juttelemassa hänen kanssaan, July kumminkin kielsi rasittamsta häntä liikaa ja lupasin olla tekemättä niin. Saavuin huoneelle ja tervehdin Jakia, tämä käänsi vaaleanbeigeä päätään ja tervehti hieman kuivalla äänellä, hän hymyili minulle lämpimästi ja se nostatti hymyn minunkin huulilleni.


Istuuduin penkille lähelle Jakia ja kysyin hänen vointiaan, Jak totesi voivansa paremmin kuin päivällä ja naurahti sitten hieman kuivasti, sen jälkeen hän kysyi Rosan ja Halin vointia, totesin että molemmat nukkuivat turvallisesti lämpimässä huoneessa. Olimme molemmat hiljaa hetken kunnes Jak totesi että näiden muurien sisäpuolella oli joku, joka ei sinne kuulunut.


”Mitä tarkoitat?” Kysyin vaikka minulla oli jo aavistus kenestä hän puhui.


”Se mies täällä sairashuoneessa, Hank, teidän olisi jo pitänyt tappaa hänet alunperin, hän on hirveä, raaka ja julma mies.” Jak totesi synkällä äänellä.


”Tiedän, olin aluksi aikeissa tappaa hänet mutten kehdannut jättää häntä metsästäville Dokoille, muuten meillä olisi ollut kriisi käsissämme. Saimme myös kuulla että hänestä oli tiedossa aika mittava palkkio valtion puolesta joten siksi hän on tälläkin hetkellä hengissä.” Sanoin, Jak nyökkäsi lyhyesti.


”Sitä te varmasti tarvitsettekin, toivottavasti se mies saa ansionsa mukaan siellä, minne hän päätyykin teidän käsistänne,” Jak totesi, ääni oli hieman katkera.


”Uskon niin.” Sanoin.


”Tuo lauma mikä teillä on lähistöllä, se on alfalauma, eikö vain?” Jak kysyi yllättäen.


”Sellaista olen kyllä kuullut.” Sanoin.


”Sitä vähän minäkin, olinkin haistavinani tutun hajun. Alfalauman kuningas on nimittäin veljeni, Kanai, ehdotan että ette ärsytä heitä liikaa. Ei sillä että Kanai olisi väkivaltainen mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä ovat erittäin tuliluontoisia, heitä ei parane ärsyttää.” Jak sanoi.


”Tuli huomattua, se tyttö etenkin vaikuttaa hyvin ärhäkältä tyypiltä.” Sanoin.


”Juuh nyt on vähän sellainen, häntä on yhtä helppo pidätellä kuin sulaa laavaa.” Jak myönsi.


Nauroimme, en tiedä miksi mutta nauroimme.

lauantai, 11. marraskuu 2017

Dystopia, luku 7

”Huomaatko nuo kolme?” Jiji kysyi, sanoin että olin huomannut.

”He näyttävät olevan alfaperhe, itseasiassa näyttää siltä että he ovat koko Dokorodun alfaperhe…”
Jiji sanoi.

”Kuinka niin?” kuiskasin.

”He… heissä on niin vahva aura, meidän on pakko poist…” 

Äkkiä kauempana leimahti hyvin korkeat liekit ja dokot huusivat hämmentyneiä ja kauhistuneina. Joku huusi kovaan ääneen ihminen ja pian sana alkoi leviämään dokon suusta toiseen. Peräännyimmen Jijin kanssa hiljaa pois sillä aavistelimme että jos jäisimme, huutelu muuttuisi etsinnäksi ja meistä luultavasti tulisi lisukkeita notkuvaan pöytään.

Lähdimme ja pääsimme tielle, kuitenkin, aloin kuulla ääniä takaamme ja Jiji hätkähti niihin myös. Isäsimme vauhtia mutta jäljessä tulija ei näyttänyt siitä hätkähtävän, kuulosti vain lisäävän vauhtiaan. Kirosin, en ollut ottanut asettani mukaan. Nappasin nopeasti tielle pudonneen oksan, Jiji näytti valmistelevan itseään taian käyttöön.

Äkkiä äänet olivatkin edessämme ja puskista syöksähti esiin vaaleahiuksinen naarasdoko joka näytti olevan se sama nuorempi naaras jonka olimme nähneet johtajaperheen seurassa. Juhlapuku oli muuttanut hieman muotoaan ja näytti nyt enemmän taisteluun sopivalta, naaraalla oli kireä ilme ja hän näytti pitävän kättään veitsellä. Tajusin että hän oli juuri se sama doko jota olin ampunut.

”Kuinka te julkeatte tulla häiritsemään olemuksellanne täydenkuun juhlaa? Eikö teillä ihmisillä ja hylkiöillä ole parempaa tekemistä kuin häiriköidä meitä?”

”Emme me tark…”

”Hiljaa!” 

Naaras veti veitsensä esiin ja hyökkäsi kohti meitä, väistin nipin napin veitsen terävän reunan ja kaaduin hankeen. Jiji hyökkäsi kohti naarasta mutta tämä selätti pojan helposti ja väänsi tämän väkisin maahan kohottaen veitsensä tappavaan iskuun. Kompuroin ylös ja iskin kädessäni olevalla oksalla dokoa kylkeen, tämä kääntyi minua kohti ja tarttui minua tiukasti kaulasta.
Jähmetyin ja yritin repiä itseäni irti mutta dokon ote oli yllättävän tiukka, Jiji kuitenkin käytti uhan siirtymisen hyväkseen ja viritti voimiaan. Doko käännähti katsomaan Jijiä joka oli luonut paljon voimaa toisen kätensä ympärille, huomasin kuinka naaraan ilme muuttui järkyttyneeksi ja säikähtäneeksi.

Puskista työntyi yllättäen toinen doko, yksi suurimmista jonka olin koskaan nähnyt, se syöksyi suoraan Jijin ja naaraan väliin. Katsoin kuinka Jijin ilme muuttui pelokkaaksi, suorastaan kauhistuneeksi pedon edessä joka otti esille ohut teräisen veitsen. Jiji käänsi hyökkäyksensä minuun päin, hieman ohi, tajusin että hän tähtäsi puuhun takanamme.

Potkaisin joko voimallani naaraan kylkeen ja tämä irrotti otteensa, peräännyin nopeasti ja Jiji iski, vetäisin pojan mukaani, pakotin tämän pystyyn ja vain juoksimme. Kuulin puun rääkäisevän haljetessaan ja säikähtäneen kiljaisun ennenkuin koko komeus humahti maahan.

Saavuimme porteille, pienempi ovi portin juurssa avattiin meille ja työnsin Jijin ensimmäisenä sisään. Lysähdimme molemmat maahan polvillemme ja Jiji näytti todella väsyneeltä ja järkyttyneeltä. Taputin häntä rauhoittavasti olkapäähän ja puhuin hänelle hiljaisella äänensävyllä, lopulta autoin hänet ylös ja jatkoin puhumistani, viimein tulimme ovelle jossa törmäsimme Jaskaan, hän ilmeisesti oli etsinyt jo Jijiä. Kerroin hänelle tapahtuneesta ja Jaska nyökkäsi, sanoen että kävisi viemässä Jijin lepäämään, katsoin heidän peräänsä.

Huimaus iski yllättäen, otin tukea seinästä, unihalut näemmä olivat tulleet takaisin, hoippuroin kohti huonettani. Koko kehoani kihelmöi väsymys, silmäni lupsuivat eivätkä tahtoneet pysyä auki, haukottelin. Huone saapui, upposin pehmeisiin petivaatteisiin ja odotin hetken niiden lämpenemistä kunnes nukahdin syvään ja jotenkin rauhattomaan uneen.

Sillä välin

”Miten heille kävi!?” Serea huusi järkyttyneenä ja juoksi kohti kaatunutta puuta nähden tyttärensä ja miehensä makaavan molempien liikumattomina.

Muut ryhtyivät nostamaan puuta heidän päältään ja osa siirsi heidät pois alta, Kanai alkoi kirota hiljaa mikä oli hyvä merkki mutta Juuh oli yhä vaiti ja liikkumatta. Serea ärähti jotakuta hakemaan pääparantajaa paikalle ja polvistui sitten hätäisesti tyttärensä viereen.

Vanha kumarainen mies, Gurru kiirehti kansanjoukon läpi keppiin nojaten. Gurru katsahti nopeasti Kanain vammat ja ohjeisti muutamia vahvempia lajitovereitaan viemään tämän hoidettavaksi. Tämän jälkeen Gurru kumartui Juuhin puoleen ja tarkasteli tätä pitkään ja hiljaa, kunnes totesi Kanain kehon suojanneen Juuhia pahoilta vammoilta mutta ikävältä silti näytti.

Muutaman lajitoverin vietyä Juuh ja Gurrun lähdetyä Serea kääntyi vieraiden puoleen. Ilmeet olivat kauttaaltaan huolestuneita ja pelokkaita. Serea totesi että juhlat oli siirrettävä huomiseksi ja lisäsi että jos joku oli saanut vammoja onnettomuudessa, heidän tuli hoitaa ne mielellään välittömästi.

Kaikki kääntyivät leiriin, vierailijat alkoivat pystyttää telttojaan, juhlaa oli jatkettava huomenna mutta se ei ollut sama, voimien vaikutus jäisi heikommaksi ja se oli ongelma jos piti taistella. Serea tunsi kosketuksen olkapäällään, hän kääntyi ja kohtasi tummat, valottomat silmät ja ryppyiset Dokokasvot, se oli Öäl, leirin sokea ennustaja.

”Iltaa Öäl, mikä sinut ulkoilmaan ajaa?” Serea kysyi.

”Minulla oli jo aavistus tästä mutta se tapahtui juuri ennen… voi, olen pahoillani.”

”Ette voi sille mitään, tulkaa mennään sisälle ettet palellu.”

”Mitä sinä olet nähnyt?” Serea kysyi samalla kun Öäl ojensi hänelle mukillisen kuumaa vettä johon oli sekoitettu puolukan varpuja ja kanervaa.

Pieni Doko köpötteli määrätietoisesti tuoliksi muunnetulle pölkylle ja kiipesi sille pienten terävien kynsiensä avulla. Öäl oli Gurrun isoveli mutta he olivat kuin yö ja päivä, siinä missä Gurru oli iso ja kestävä jänis-lepakkodoko, Öäl oli pieni ja heikko orava-jänisdoko. Gurru osasi parantaa mutta Öäl vain ennustaa. Gurru oli hiljainen ja möreä, Öäl oli iloinen ja puhelias.

”Näky oli teille kuningatar, näen että teille seuraa suurta onnettomuutta jos jäätte meidän kanssamme, todella pahaa ja ikävää, en tiedä mitä se on mutta se voi ehkä olla jopa loppunne jos jäätte.”

”Minun pitää katsoa asiaa mutta kiitos että ilmoititte, pidän mielessäni ja pyrin toimimaan.” Serea totesi, Öäl katsoi häntä hiljaa ja anovasti, Serea halasi vanhaa ennustajaa sovinnollisesti.

”Lupaan pysyä turvassa jos te sitä pelkäätte.”

Serea käveli hiljaa parantajan teltalle, siellä oli muutama jotka hoidattivat tulen aiheuttamia vammojaan ja seurassa oli myös yksi, ehkä parikesäinen poikanen. Serea katsoi poikasta hiljaa kunnes käveli perheen luo ja kysyi heidän jaksamistaan. Äiti silitteli poikasen päätä hiljaa mutta isä selitti, että he olivat kyllä säikähtäneet aika tavalla mutta poikanen oli enimmäkseen kunnossa.

Serea toivotti heille siunausta ja sitten meni Gurrun luo joka selitti Kanain ja Juuhin olevan eri tiloissa. Kanai oli kuulemma stressannut niin voimakkaasti Juuhin hyvinvoinnista nähtyään tämän, että heidän oli pakko erottaa heidät. Serea nyökkäsi ja meni ensin tapaamaan Juuhia.

Juuh makasi hiljaa, liikumatta, Serea vilkaisi Gurrun tutkintaraporttia ja huomioiksi oli pistetty ainakin päävamma ja keskivaikeita sisäisiä vammoja. Serea huokasi raskaasti ja silitti sitten Juuhin poskea, hän katseli tämän kasvoja kunnes suuteli otsaa ja toivotti hyvät yöt tyttärelleen.

Tämän jälkeen Serea poistui Kanain luo, tämä näytti hyvin väsyneeltä mutta jaksoi silti hymyillä. Serea tervehti miestään ja kysyi tämän vointia, Kanai vakuutti voivansa hyvin. Tämä alkoi sitten kysellä Juuhin vointia johon Serea vastasi suutelemalla miehensä otsaa ja toteamalla että kaikki oli hyvin, tyttö tarvitsi vain unta. He juttelivat vielä hetken kunnes Kanai alkoi nuokkua, Serea suuteli tätä lämpimästi ptsalle kunnes halasi ja antoi miehensä nukahtaa.

Serea lähti, hän toivotti hyvät yöt Gurrulle joka nyökkäsi vastaukseksi, Serea astui hiljentyneeseen yöhön ja katsoi kuuta joka loitsi rautaisen harmaana taivaalla. Hän oli hetken vaiti kunnes päätti tehdä tervehdyksen kuulle sekä esi- isilleen pyytäen näiltä voimaa jaksaa taistoa. Serea katsoi sen jälkeen ympärilleen tuhansia telttoja joissa joissakin oli tuli ja jotkut olivat pimeinä, toivottavasti huominen kuujuhla ei houkutellut lisää ihmisolentoja.