maanantai, 25. kesäkuu 2018

Dystopia luku 14

Otin tyttöä kädestä ja kerroin tälle mihin menisimme, astuimme sitten pimeään iltaan, sanoin Johanille vieväni Halin vartijahuoneeseen ja pyysin häntä ilmoittamaan tämän äidille kun tämä tulisi että ei alkaisi huolestua tytön perään. Nappasin Halin syliin ja lähdin viemään häntä kohti päämajaa, tyttö oli aivan jähmeä ja näytti vapisevan, kysyin oliko hänellä kylmä mutta tämä pudisti päätään itsepintaisesti.


 

Tulimme sisälle ja Hal halusi alas, hän puristi minua kädestä ja hän vapisi hermostuneena. Lopulta hän otti minua kiinni takin helmasta ja minun alkoi olla hankala kulkea, viimein pysähdyin ja kyykistyin hänen tasolleen. Otin hänet hellästi irti takin helmasta ja laitoin hänet istumaan läheiselle tuolille.


 

”Mikä nyt on?” Kysyin rauhallisella äänellä.


 

”Miksi teillä on se paha mies täällä?” Hal kysyi, hänen kasvonsa olivat kalvenneet ja hän näytti olevan itkun partaalla.


 

Huokasin ja istuuduin hänen viereensä, mietin miten selittäisin kahdeksanvuotiaalle tämän. Lopulta tyydin sanomaan hänelle, että tämä mies voisi mahdollisesti auttaa mietä purkamaan vallitsevan tilanteen. Hal oli hetken hiljaa ja mutisi että se mies vain todennäköisesti tappaisi kaikki, katsoin häntä hetken kunnes totesin että niin ei kävisi.


 

”Kyllä niin käy, isä sanoi että hän on hirveä ihminen…” Hal mutisi, silitin tytön olkapäätä, olivatpa tämän vanhemmat pelotelleet hänet hyvin.


 

”Minä lupaan että mitään pahaa ei tule tapahtumaan.” Lupasin.


 

”Lupaatko varmasti?” Hal kysyi, nyökkäsin.

Hal hymähti, lähdimme kävelemään kohti vartijahuonetta. Hal meni pedille ja potki kengät pois, peittelin hänet ja totesin että hänen äitinsä tulisi pian. Poistuin huoneesta sammuttaen valot ja kohtasin Rosan hyvin pian, tervehdin häntä ja kysyin, miten hän voi, Rosa totesi voivansa mainiosti. Olin hetken vaiti kunnes pyysin anteeksi häneltä että olin sotkenut hänet niin epämukavaan tilanteeseen.


 

”Älä nyt, olen entinen armeijan lääkäri, tottakai minun velvollisuuteni on auttaa, oli kyseessä kuka tahansa.” Rosa sanoi ja hymyili, hymyilin takaisin ja kiitin häntä vielä kerran, sen jälkeen Rosa poistui vartijaparakkiin ja itse menin nukkumaan ansaitut yöunet.


 

Muualla


 

Yö painui jo mailleen. Serea katsoi teltan ovelta ulos ja huokasi väsyneesti, tuuli oli tyyntynyt hieman ja kuu näytti pilkottavan jostakin välistä. Hän sulki oven ja kääntyi kohti miestään joka nojasi puiseen tukkiin ja lämmitteli tulen ääressä. Serea haki huovan ja istuutui miehensä viereen, käärien molemmat siihen, Kanai hymähti ja nojasi päänsä Serean olkapäälle.


 

”Nukkuuko Juuh?” Kanai uteli, Serea nyökkäsi.


 

”Häntä kuulemmma houkuttaisi lähteä metsälle mutta en ole varma siitä, etenkään sen jälkeen mitä tapahtui.” Serea sanoi ja silitti Kanain korvia.


 

”Mm, minuakin vähän mietittyttää päästää häntä mihinkään, etenkin sen jälkeen mitä Öäl sinulle kertoi mutta uskon kyllä että hän osaa käyttäytyä, minä pidän siitä huolen.” Kanai sanoi.

 

”Ja lupaa sitten.” Serea sanoi ja katsoi Kanaita vakavasti, tämä hymyili lempeästi ja totesi että sen hän voisi luvata helposti.


 

He olivat siinä vielä pitkän aikaa kunnes viimein päättivät asettautua yöpuulle. Serea käveli miehensä rinnalla makuuhuoneeseen ja asettui sitten taljojen alle. Hän katsoi hymyillen vaimonsa riisuutumista, tämän vahvoja selkälihaksia, jäntevää niskaa, siinä oli tarpeeksi syytä naida kuka tahansa. Serea asettui vuoteelle ja huomasi miehensä katseen, hän asettui vällyjen väliin ja painautui miestään vasten, Kanai asetti kätensä tämän vaaleaan tukkaan ja leikitteli yhdellä hänen suortuvistaan, lopulta hän painoi päänsä tämän hiuksiin, ne olivat tuuheat ja vahvat, tuoksuivat hennosti yrteille. Kanai liu`utti sen jälkeen kätensä Serean olkapäälle ja siitä hiljaa uumalle.


 

”Olet yhtä kaunis kuin silloin kun tapasimme...”


 

”Ja sinä yhtä lipevä.”


 

Molemmat naurahtivat hiljaa ja lopulta Serea kääntyi halaamaan Kanaita, he molemmat syleilvät toisiaan pitkään kunnes Serea painoi päänsä Kanain rinnalle ja alkoi kuunnella tämän sydämen sykettä. Lopulta Serea nukahti Kanain syliin, Kanai vartioi vaimonsa unta hetkisen kunnes viimein painoi päänsä tämän hiuksiin ja nukahti.


 

Aamu valkeni pikkuhiljaa, Serea pyristeli itseään ja kuunteli rauhoittavaa tuulta ulkona, lopulta hän kampeutui miehensä otteesta ja alkoi pukea päälleen. Kanai nousi myös hiljalleen ylös ja katsoi hymyillen Sereaa, hän pyysi tätä vielä hetkeksi viereensä mutta Serea totesi että kaiken hauskan oli loputtava aikanaan. Kanai naurahti ja hoippui ylös matalalta pediltä, hän hieroi Serean olkapäitä samalla kun hän puki paitaa päälleen.


 

”Mm, mitä ajattelit tehdä tänään?” Kanai kysyi ja laittoi kasvonsa Serean kaulalle.


 

”Sinähän olet liekeissä, ajattelin katsoa leirin läpi, sinä?”


 

”Jos vain suot, lähden Juuhin kanssa metsälle.” Kanai sanoi ja odotti hermostuneena Serean vastausta.


 

”…mikäs siinä, ei tyttöä täälläkään saa pidettyä, käykää mutta ottakaa porukkaa mukaan, en halua päästää teitä kahdestaan etenkään Öalin sanomisen jälkeen.” Serea sanoi ja hymyili kun Kanai suuteli hänen kaulaansa.


 

”Kiitos, käyn katsomassa joko Juuh on hereillä.” Kanai sanoi ja suuteli Sereaa pitkään ennenkuin poistui.


 

Kanai käveli teltan läpi Juuhin puolelle, hän avasi hieman ovea ja kysyi, oliko Juuh hereillä. Kuului ärtynyttä, unista mutinaa ja Kanai hymyili, näemmä tyttö oli heräilemässä. Kanai totesi että he voisivat lähteä metsälle jos Juuh halusi ja heti kuului hämmentynyt mitätäh. Kanai naurahti lempeästi ja astui ulko-ovelle, hän kohotti kättään ja tuuli tyyntyi hyvin vähäiseksi.


 

Pian he kaikki olivat ylhäällä, Juuh koetti haroa tukkaansa suoremmaksi, hän haukotteli leveästi mutta hänestä näki että hän oli valmiina, levoton katse kertoi sen. He söivät aamupalan rauhassa ja sen jälkeen Kanai alkoi koota metsästysseuruetta. Serea ja Juuh puhivat hetken, Serea varoitteli Juuhia innostumasta liikaa ja tämä vannoi olevansa varovainen.


 

Seurue oli valmis, Juuh otti mukaansa veitsen ja jousen sekä käsiin nahkasuojat petojen puremia vastaan, hän lähti isänsä ja 15 henkisen seurueen matkaan metsään, hyvästellen äitinsä. Serea hymyili ja vilkutti niin kauan kunnes viimeinenkin seurueen jäsen oli kadonnut näköpiiristä, sen jälkeen hän lähti tekemään tehtäviään leiriin.


 

tiistai, 5. kesäkuu 2018

Dystopia luku 13

Kuulin ulkoa raivoisaa tappelua, hyppäsin ylös ja vedin mukaan ensimmäisen aseen jonka löysin. Juoksin pihalle katsahdin ympärilleni, ympärilläni riehui kolme Kioriinia, erittäin voimakkaan näköisiä, olivatko ne jo ehtineet tänne asti? Juoksin ympäriinsä ja autoin sen minkä pystyin, näin tummatukkaisen naisen juoksevan läpi pihan, huomasin heti ettei hän kuulunut miehystööni eikä hän muutenkaan näyttänyt välittävän taistelusta, juoksi vain määrätietoisesti kohti sairasparakkia punatukkainen nuori nainen perässään.


 

Katsoin hetken naista mietteliäänä, sitten tajusin, hän oli Sigrid Ramusen, toinen viimeisistä etsintäkuulutetuista. Mitä hän oikeein haki täältä, Hankia? Otin aseen olaltani, sen en kyllä antanut tapahtua. Lähdin kohti sairasparakkia, lähestyin Sigridiä ja olin enää parin askeleen päässä kun yllättäen jostakin vilahti veitsi minua kohti. Väistin sen partaveitsen terävän terän ja hyppäsin taapäin, punatukkainen nainen hyppäsi eteeni puukko kädessään.


 

”Pysy poissa tieltä.” Nainen murisi vahvalla amerikkalaisella aksentilla.


 

Katsoin naista tarkemmin, hän näytti etäisesti tutulta, sitten muistin, hän oli Mary, palkkamurhaaja joka oli lähetetty Yhdysvalloista Hankin perään. Hänestä oli ollut uutisissa useasti ja häntä oli ylistetty maailman pelastajaksi, mitä hän täällä oikein teki, ja vieläpä Sigridin seurassa? Koetin päästä hänen ohitseen, hän kumminkin esti minua parhaansa mukaan, minulle tuli tästä jotenkin paha aavistus.


 

Tappelin hetken Maryn kanssa kunnes sain hänet harhautettua Johanin tullessa avukseni, Sigrid oli jo aikaa sitten kadonnut sisälle. Potkaisin oven auki ja juoksin sisälle, huomasin Rosan ja Halin toisessa päässä käytävää ja käskin heitä pysymään siellä, sen jälkeen syöksähdin automaattisesti huoneelle jossa Hankia pidettiin.


 

Voin sanoa että näky oli aika odottamaton, Hank makasi lattialla polvillaan, Sigrid seisoi hieman kumarassa tämän yläpuolella ja piteli veistä kiinni tämän rinnassa. Enempää ajattelematta otin esille käsiaseeni ja ammuin, hämmennyksekseni Sigrid väisti sen syöksyen yhtä nopealla vauhdilla kohti minua, mitä helvettiä tuo nainen oli ottanut?


 

Sigrid löi minut nurin, hän nappasi aseeni ilmasta ja käänsi sen uskomattomalla nopeudella kohti kasvojani, hetken jo luulin aikani tulleen kun Sigrid lensikin yllättäen rähämälleen metallisen kolahduksen saattelemana. Vaahtosammutin kierähti jalkojeni juureen, Sigrid rämpi hetken maassa kiroten kunnes hän nousi yhtä nopeasti pystyyn kuin oli kaatunutkin. Hank oli pakottanut itsensä pystyyn ja katsoi Sigridiä raivokkaasti.


 

”Minä koetin auttaa sinua mutta eksyin harhauttassani niitä kioriinejä ja sitäpaitsi, silloin oli sinun vuorosi vahtia Eliniä…”


 

Sigrid katsoi Hankia raivokkaasti, viimein hän tuhahti ja ennenkuin ehdin tajuta Sigrid oli hajottanut ikkunan laudoituksen ja paennut öiseen mysrkyyn. Hank valahti lattialle, katsoin kuumeisesti ympärilleni ja etsin jotakin jolla tyrehdyttää verenvuoto, huusin samalla jotakuta auttamaan minua. Löysin nurkkaan heitetyn takin, otin sen ja käänsin Hankin ympäri, tämä oli hädintuskin tajuissaan ja hengittäminen kuului olevan tuskaista.


 

Otin hänet puoli- istuvaan asentoon syliini ja aloin painaa takkia hänen haavansa päällä, verta tuli vuolaasti ja pian se tuli jo takinkin läpi, huusin uudestaan apua ja viimein kuulin käytävässä harppovia juoksuaskelia. Rosa saapui ovelle, hän katsoi tilannetta jähmettyneenä sekunin murto- osan kunnes käski minun pysyä siinä missä olinkin. Rosa alkoi etsiä huoneesta jotakin joka voisi pitää haavan paremmin kiinni, Hank mutisi jotakin puolitajuisesti, käskin hänen hiljentyä.


 

Rosa löysi tarvittavia työvälineitä, hän toi kolme harsoa ja teki kahdesta painesiteen haavan päälle, hän alkoi kierittämään toista Hankin rinnan ympärille ja totesi minulle samalla, että minun oli parasta hakea joku ammattilainen paikalle. Nousin ylös ja lipsuin hetken veren liukastamalla lattialla, otin aseeni maasta ja lähdin ulos, olennot olivat perääntyneet mutta silti pihalla oli kaaos. Haavoittuneita oli useita, osa lievästi, osa pahoin, aloin auttamaan heidän kanssaan, etsien samalla jotakuta lääkintämisetä auttamaan Rosaa.


 

Viimein löysinkin jonkun Rosan avuksi, jäin puuskuttamaan hetkeksi sairastuvan eteen kunnes kuulin äkkiä jostakin summerin ääntä, kesti hetki että tajusin sen olevan luolaston ovisummeri. Lähdin kohti suurta rautaista ovea ja painoin nappia joka avasi luolaston oven, katsoin sisälle ja huokasin helpotuksesta, näemmä lisäjoukot olivat saapuneet, ja vieläpä tämän päivän aikana.


 

Sisään ajoi muutama lumikissa ja panssaroitu auto, aika uutta mallia. Autot parkkeerasivat pihalle ja muutama utelias tuli nurkan takaa vilkuilemaan. Hetken päästä luokseni asteli lyhyenläntä ja laiha, noin parikymmpisen näköinen mies jolla oli katse kuin haukalla. Mies katsoi ympärilleen ja totesi että täällä oli näemmä taisteltu, totesin etä hetki sitten tänne oli hyökännyt neljännen asteen Kioriineja ja kaksi naista joista toinen oli etsintäkuulutettu.

”Saitteko hänet kiinni?” Mies kysyi, pudistin päätäni.


 

”Harmillinen juttu mutta kuulin että teillä on Hank Simons, onko tämä todella totta?”


 

”Kyllä vain.”


 

”Hieno juttu, miten te saitte hänet kiinni, väijytyksellä, jollakin ovelalla taktiikalla?” Mies uteli aito kiinnostus silmissään, tunsin häpeää.


 

”No, ei nyt niin, minä, tuota, ajoin vahingossa hänen ylitseen.” Sanoin, mies naurahti lämpimästi, olin ilmeisesti murjaissut hyvän vitsin hänen mielestään.


 

”Oh, unohdin esitellä tyystin meidät, olemme Rovaniemen yksiköstä R345S, olen 3 asteen kenraali Mika Juhonen, hauska tavata.” Mies esitteli itsensä.


 

”Aki Jaakonsaari, sano Akiksi vaan, noniin, teille on varattu peräparakki, minun pitää mennä ottamaan selvää vahingoista, tuletko mukaan?” kysyin ja Mika nyökkäsi ohjaten sitten miehiään liikkeelle.


 

Aloin juttelemaan Johanin kanssa, hän ilmoitti ettei kukaan ollut kuollut tai kadonnut, pahimmat haavat joita kuulemma löytyi olivat murtuneet luut ja suuremmat haavat, huokasin, olimme näemmä selvinneet vähällä. Esittelin Mikan Johanille ja tämä tervehti lämpimästi, tutkin vielä heidän kanssaan tuhot joita olennot olivat aiheuttaneet mutta huomasimme että nekin olivat jääneet vähäisiksi, totesin että todennäköisesti he olivat vain halunneet saada Hankin hengiltä. Johan kysyi miksi niin ajattelin ja kerroin hänelle mitä sairaalaparakilla oli tapahtunut, Johan ihmetteli miksi Sigrid niin haluaisi tehdä ja sanoin että ihmettelin tilannetta ihan samalla tavoin, lisäsin että Hank oli maininnut jotain Elinistä.


 

”Elin oli heidän tyttärensä.” Mika sanoi yllättäen, käännyimme molemmat katsomaan häntä.


 

”Arvelinkin, näin hänen kuvansa Hankin lompakossa, mitäs hänelle tapahtui?” Kysyin.


 

”Meillä ei ole paljon tietoa hänen kohtalostaan mutta kuulemamme mukaan hän jäi pakenevan kioriinin alle ja tallautui hengiltä, oli vasta 7 silloin, tyttöparka.” Mika selitti surullinen sävy silmissään.

Kävelimme hetken hiljaisuudessa kunnes sanoin näyttäväni heille paikan johon he voisivat majoittua. Mika nyökkäsi ja lähdin kokoamaan yli 60 päistä joukkoa vanhalle vierastalolle joka oli jo pitkään ollut tyhjillään, ryhmä alkoi asettua sinne ja pyysin Mikaa että he auttaisivat meitä korjauksissa ja heidän lääkintämiehiään lisäykseksi parakille. Mika myöntyi mielellään ja heti kun he olvat saaneet tavarat kasaan porukka hajaantui.


 

Päätin käydä hakemassa Rosan ja Halin pois tieltä, totesin Johanille että hänen oli parasta hakea pesutuvalta vaatetta Rosalle sillä hän ei varmaankaan halunnut kulkea nykyisissään tällä hetkellä. Johan nyökkäsi ja palasi pian housujen ja paidan kanssa. Lähdimme sairastuvalle ja tavoitimme Rosan jonka hihat ja paita olivat osittain veressä, housut ja sukat myös, Johan antoi hänelle vaatteet ja ohjeisti paikan jossa hän sai rauhassa pukea. Rosa kiitti ja lähti, Hal seisoi hämmentyneenä kaiken hyörinän keskellä, lopulta päätin viedä tytön ulos.

lauantai, 14. huhtikuu 2018

Talehart`s tales 9

Castel started to peek trough forest even more and more, Eros looked others, Mery-Ann smiled silently, Astar mumbled annoyed. Hanor on the other hand seemed to turn even more and more angrier when the castel revealed itself even more. Finally they landed from horseback on castles inneryard, Milyan stood at the top stair of the castle and looked down on them codl and expressionless. Hanor started to walk up the stairs clenching his fists, Milayn stood and waited until she grabbed his brothers hadn wich was raised, ready to slap.

"We can talk this trough like proper adults." Milayn said, Hanor snorted angrily.

"And starting when have you been like one?" Hanor asked.

"Strating then when you came down back to child level, come in and we can talk." Milayn said and they went in.

Eros looked at the door for a while until Astar asked was he going to come in, Eros nodded shortly and started to head towards the door. Soon after they went to the main dining hall and sat down, Milayn didn`t even look at his way or tried anything inaproppriate, she just stared at her brother codly.

"So, why did you came here?" Milayn asked, Hanor sighed deeply.

"Because you attacked on KING you moron! What went trough your mind?!" Hanor shouted, Milayn smirked.

"Business you mudbrain, I live trough it, half of this country lives trough my merchant work." Milayn said calmly, Hanor seemed to get even more angrier.

"Why you still have to attack, you could have talked it trough, now they attack on us even more furiously, can`t you think your home country even once when you do your stupid moves?!" Hanor shouted, Milayn stood up and slapped his brother across the face.

"Keep ypur mouth shut once and sit down, my son is sleeping and I don`t want him to wake up and freak out." Milayn said, Hanor stared his sister for a moment until he sat back down.

"And are you deaf, half of this country lives trough my affairs in this war, including some of your men. I am not cold hearted bitch, I care about htese people, your stupid war puts them in picnch!"

"And you are just flaring up this war!" 

"He put my work in danger, I had to do something to make sure it doesn`t happen any time soon." Milayn said, Eros swore he was abel to see the tension between two siblings.

"Mom?" echoed trough the dining hall, Eros saw Milayns son staring confused at the guests, Milayn sighed.

"Look what you did now, hey honey." Milayn said and walked to his son, lifting up him into her arms.

Milayn ordered them to stay there until she was ready to get him back to sleep, Eros looked around the table, Hanor looked angry but at the same time his face looked somehow different, Astar just kept his eyes locked on the table. Mery-Ann on the other hand seemed to have silent conversation with Raman, Milay`s main servant. Eros noticed how Mery-Ann moved shortly her eyes towards the way where Milayn left and back to Raman who blinked his eyes slowly and smiled. Mery-Ann smiled back and tapped table three times, Raman tapped his side ot the table twice.

"It is lucky for you that he went to sleep so quickly, otherwise I would have had to make you all suffer." Milayn said and sat back.

Conversation between siblings went now more calmly but tension continued, soon tone of their things went to family affairs but quickly changed back to war and what should and should be not done. Finally Milayn shooed them out and they went, on their way out Eros heard Hanor to talk to someone about burning something down. They went out and into horseback and couple hundred meters away Eros started to smell something, soon after that he started to hear Milayns curses and screaming.

"Father, what in the undergods?!" Mery-Ann shouted, Hanor sighed.

"She needs to learn her position darling and I am just making sure of it." 

"Learning someone their position haven`t included usually anything burning if I remember right." Mery-Ann sighed.

sunnuntai, 11. maaliskuu 2018

Dystopia, luku 12

Pedot kiisivät pitkin tantereita, yö alkoi pikkuhiljaa saapua mailleen ja samoin määränpään valot alkoivat heijastua yhä kirkkaammin taivaalle. Sigrid ohjasi petojaan pysähtymään kun suojasataman korkeat muurit alkoivat pilkottaa pimeän metsän läpi. He lähtivät kulkemaan kovalla lumella, pedot tulivat ääneti perässä ja tutkivat kaiken, Sigrid käski niitä hajaantumaan.


 

Sigrid asettui pusikkoon muutaman kymmenen metrin päähän, valonheittimet saivat lumen loistamaan niin kirkkaasti että olisi tarvittu aurinkolaseja, ylhäällä muurilla parveli porukkaa kuin kärpäsiä raadolla. Sigrid tuhahti, he luultavasti saisivat heti reikiä täyteen jos edes ajattelisivat suoraa hyökkäystä, Mary kuitenkin napautti häntä pian olkapäälle.


 

”No mitä nyt?” Sigrid sihahti.


 

”Tuolla on muutama vapaa paikka, meidän pitäisi mennä sieltä jotta pääsemme etenemään.” Mary selitti, Sigrid hymähti.


 

”Olet hyvä.”


 

”En hyvä, paras.” Mary totesi.


 

”Onko sinulla asetta, saattaisin tarvita yhtä?” Sigrid totesi ja Mary ojensi hänelle kookkaan puukon, Sigrid kysyi eikö hänellä ollut mitään tujumpaa, Mary pudisti päätään.


 

He odottivat hetken vartijoiden suojan katoamista, sen jälkeen hän käski petojensa hyökätä, syntyi kaaos, Mary ja Sigrid kiipesivät kevyesti muurille. Mary katsoi ympärilleen ja totesi kuulleensa että se mies oli joutunut dokojen hyökkäyksen kohteeksi mikä todennäköisesti tarkoitti sitä että hän oli sairastuvassa mikä oli oletettavasti pitkä rakennus punaislla ristillä. Sigrid kiitti ja lähti liukumaan muuria pitkin. Mary totesi pitävänsä Sigridin perää, ilmeisesti oli jo tajunnut että tämä oli henkilökohtainen asia, fiksu likka.


 

Sigrid lähti syöksymään kohti sairastupaa, hän heitti kaikki, jotka uskalsivat tulla hänen eteensä tieltään. Mary juoksi määrätietoisesti hänen kannoillaan ja piti huolen selustan puhtaanapidosta. Lopulta he pääsivät sairashuoneelle ja Mary jäi varmistamaan ovelle ettei kukaan häirinnyt. Sigrid asteli hiljaa sisään, hän kuunteli, kuului vain kaukainen oven kolahdus ja jotakin muuta. Ulkoa kuuluvat äänet eivät kuuluneet hyvin sisälle mikä oli hienoa, sisällä olijoilla kestäisi hetki tajuta että ulkona oli tappelu, hänellä oli siis vähän aikaa aikaa tutkia ympäristöään ja etsiä se miehen kuvatus.


 

Sigrid katsoi pitkää huoneiden rivistöä, hän käveli hiljaa käytävää pitkin ja availi ovia varovasti ettei vain herättäisi huomiota. Muutama ensimmäinen huone oli tyhjä mutta yhdessä huoneessa hän huomasi hahmon seisovan puolittain seinää vasten, Sigrid hymähti, tuon selän hän tunnisti vaikka unissaan. Sigrid ryhdistäytyi, nyt tilanteesta oli tehtävä sellainen ettei Hank tajuaisi mitään liian aikaisin.


 

”Hank?” Sigrid sanoi mielestään uskottavalla äänellä, mies jähmettyi ja käänsi hitaasti harmaat silmänsä kohti ovea.


 

”Ai, sinä.” Hank mutisi, Sigrid tuhahti mielessään, jaa-a, hän oli kyllä odottanut vähän toisenlaista vastaanottoa mutta tämä sai kelvata.


 

Sigrid käveli rauhallisesti lähemmäs pitäen veitsen visusti piilossa, oli pakko keksiä jotain että tuon ääliön puolustus putoaisi, Hank nimittäin siirtyi kokoajan hieman sivumpaan ja koetti tarkastella häntä aseiden varalta. Vyöllä oli kyllä vielä pistinputki mutta se ei luultavasti herättänyt epäilyksiä mutta jos tämä näki veitsen kahvan niin tämä luultavasti hälyttäisi jonkun paikalle ja se oli siinä.


 

Lopulta Sigrid päätti lähestyä Hankia reippaasti ja halata tätä, Hank jähmettyi totaalisesti ja vaikutti tilanteesta todella hämmentyneeltä. Lopulta tämä alkoi kuitenkin kiertää epävarmasti käsiään hänen ympärilleen, Sigrid tunsi voivansa pahoin fyysisesti, ei, tuota se ei varmasti tekisi.


Veitsi välähti, se uopposi kylkiluiden alle palleaan ja Hank päästi hämmentyneen kivuliaan henkäyksen ennenkuin irtaantui Sigridistä kasvoillaan kipu ja sen jälkeen petoksen viha. Sigrid katsoi miestään kylmästi silmiin ja tunsi samalla lämpimän veren valuvan puukkoa pitkin kädelleen.


 

”Luulitko todella että antaisin anteeksi sen että jätit minut yksin… tai sen mitä teit Elinille.”


 

”Sinä itse teit sen hänelle.” Hank mutisi kipunsa seasta ja perääntyi.

tiistai, 6. helmikuu 2018

Dystopia, luku 11

Anteeksi että kesti, tässä on riittänyt tekemistä.


 

Myrsky oli hieman laantunut, Sigrid katsoi avaraa metsämaisemaa, männyt natisivat pakkasessa ja tuulessa. Sigrid katsoi ympärilleen ja etsi jälkiä tai muuta vastaavaa joka paljastaisi tämän Maryn olinpaikan. Sigrid hajautti petonsa etsimään naista ja jäi odottamaan niitä, noin puolen tunnin päästä hän kuuli jostakin tuskaisaa vinkunaa ja rähinää, nainen näemmä oli löytynyt.


 

Sigrid käveli äänen suuntaan, hän näki naisen joka seisoi vasten yhtä petoa, naisella oli talvivarustus ja punaiset hiukset jotka oli vedetty taakse tiukalle ponnarille. Nainen oli veren peitossa mutta ei omansa, se tuli pedosta. Olento kaatui korahtaen maahan ja kuoli siihen paikkaan, Sigrid nauroi, nainen kääntyi hänen suuntaansa, Sigrid levitti kasvoilleen itsetietoisen hymyn.


 

”Vaikutat lupaavalta.” Sigrid sanoi, nainen murahti ja sanoi tietävänsä kuka hän oli.


 

”Sinä olet varmaan Mary, se tyyppi joka metsästää miestäni?” Sigrid kysyi ja Mary nyökkäsi jäyhästi.


 

”No sinä saat avustaa minua etsimään hänet, minulla on muutamia juttuja selvitettävänä hänen kanssaan.” Sigrid sanoi.


 

”Miksi minun kuuluisi luottaa sinuun? Sinähän olit se joka vapautti ne olennot.” Mary sanoi, Sigrid nauroi kylmästi.


 

”Niinhän sitä sanotaan, mutta miten, meillähän on sama päämäärä jos kuulin oikein, mitäpä jos tekisin sinulle tarjouksen?” Sigrid ehdotti, Mary näytti miettivän.


 

”Mitä tarjoat?” Mary kysyi.


 

”Tarjoan sinulle kyytiä sinne missä mieheni on sillä ehdolla että sinä lakkaat tappamasta petojani.” Sigrid selitti.


 

”Hm, mitä sinä siitä kostuisit että veisin sinut miehesi luo, ajattelitko paeta hänen kanssaan niinkuin Bonnie ja Clyde?” Mary kysyi ivallisesti.

 

Sigrid lähestyi Marya, Mary puraisi huultaan ja otti veitsensä esiin. Sigrid hymyili ivallisesti ja asteli vain lähemmäs, ennenkuin punapää ehti tehdä mitään, Sigrid oli työntänyt tämän hankeen ja puristi tätä rintakehästä. Mary kirosi ja rimpuili mutta Sigrid nojautui rauhallisesti eteenpäin ja kysyi.


 

”Kuinka typeräksi luulet minua tytön hupakko? Minulla on aivan sama päämäärä kuin sinulla ja en mielelläni haluaisi leikata kaulaa auki sielunsiskolta, sinäkään et luultavasti haluaisi sitä ethän?” Sigrid kysyi, Mary näytti hetken siltä kuin olisi ollut aikeissa sylkäistä mutta hän vain tyytyi pudistamaan päätään.


 

Sigrid naurahti ja viittoi suurimman pedon luokseen, hän hyppäsi kyytiin ja ojensi Marylle kätensä, tämä näytti hetken epäröivän kunnes otti kiinni ojennetusta kädestä ja nousi kyytin. Sigrid kysyi suuntaa ja Mary kertoi heidän suuntansa olevan Ranua, siellä sitä kuulemma pidettiin. Sigrid hymähti ja totesi että sinne he pääsisivät kevyesti vielä tämän päivän aikana.