Rupesin kirjoittamaan tätä tarinaa kuunellessani kaunista kappaletta jonka löysin youtubesta, se sai minut ajattelemaan paljon kaikenlaista joten päätin tiivistää sen kaken tässä ja nyt, joten olkaapa hyvät.

Hiljaa katsoin kuinka laiva lipui pois satamasta valkoiset kyljet loistaen ilta- auringossa. Tuuli humisutti ystäväni oljejn vaaleaa tukkaa ja auringon viimeiset säteet loistivat hänen safiirinsinisissä silmissään kuin liekit niissä olisivat palaneet. Ystäväni, ainut ystäväni nosti minulle käden ja vilkutti, vilkutti hyvästit hennolla ja vaalealla kädellään.

Hautasin kasvoni käsiini ja itkin, itkin niin paljon kuin pystyin, en välittänyt  vaikka ohikulkijat tuijottivat, halusin purka tunteeni, tunteeni jotka olin vuosien aikana piilottanut kuoreni alle, huusin ystäväni nimeä pyydellen häneltä anteeksi kaikkea, huusin häntä palaamaan, huusin häntä taskaisin kotiin tietäen ettei hän enään palaisi kotiin, ei enään milloinkaan hän lähtisi nyt ikuisesti.

Ne sanat ne teot, kaikki mitä oli tehty, mitä oli suunniteltu ja mitä ei oltu koskaan tehty, muistelin niitä ja painauduin maahan halaamaan itseäni ja mietin kaikkea typerää mitä oli hänen kanssaan puuhastellut, ne kaikki kerrat jotka olimme huutaneet toisillemme ja myös nekin jolloin olimme itku kurkussa pyydelleet toisiltamme anteeksi, nyt ne oliva vain muistoja ei niitä voinut saada takaisin ja hyvä niin, en olisikaan halunnut koskaan muuttaa sitä aikka jonka hänen kanssaan olin viettänyt en koskaan... hän pysyi ystävänäni aina ja ikuisesti.