Yö laskeutui tummana ja pehmeänä samettipeittona maailman ylle ottaen tämän hetkeksi suojaan kaikelta pahalta, päivän lämpö vaihtui hyiseksi kylmyydeksi joka pakotti jokaisen elävän etsimään suojaa. Kukat ja muut kasvit taipuivat piiloon kylmyydeltä sekä roudalta jääden omassa ylväässä yksinäisyydessään odottamaan aamun valjuja ensisäteitä jotka toivonmukaan herättäisivät ne taas uuteen päivään.

Kohta ensimmäiset iltatähdet alkoivat syttyillä hiljaa taivaalle kuin vanhat majakat jotka johtivat eksyneet turvaan vaaroilta, niihin pystyi aina luottamaan eivätkä ne koskaan tunutuneet katoavan taivaalta edes silloin kun pilvet olivat tiellä, ne eivät koskaan pettäneet tai johtaneet harhaan ne eivä koskaan katoaisi tai vaihtaisi paikkaansa, ne olivat siellä  jäädäkseen johdattamaan.

Kun tähdet olivat syttyneet loistamaan kilpaa kuun kanssa alkoi jo hiljainen mutta kavala routa pyyhkiä maata armottomalla ja varmalla otteellaan kuihduttaen kasveja ja peittäen niitä ohuen, valkoisen huntunsa alle joka kumminkin katoaisi aamun valjetessa yhtä nopeasti kuin se oli yön aikana tullutkin. Rota asettui maan ylle ja jäi siihen odottamaan tehden ilman kylmäksi ja huuruiseksi, ehkä hieman jopa kauniiksi.

Samalla kun routa kylmetti kasveja asettuivat läheisen järven laineet hiljaa omaan uomaansa, laineet jotka olivat pieksäneet päivällä niin raivokkaasti pitkin rannikoita imaisten mukaansa hiekkaa soraa ja kasveja, löivät nyt kaikessa hijaisuudessa rantaan ja supisivat omia tarinoitaan, tarinota joita kukaan ei ymmärtänyt ei kukaan muu kuin luonto sen ympärillä ja se itse.

Näin oli laskeutunut maailman ylle hiljainen syyskuun yö joka odotti kaikessa hiljaisuudessaan aamua joka toisi kaiken elämän esille, niin odotti yö joka leijui kaikessa kauneudessaan maailman yllä ja palaisi seuraavan illan saapuessa tuomaan hiljaisuuden tähä sekasorron ja pelon maailmaan, hiljaisuuden jota jokainen odotti aina päivän päätteeksi voidakseen taas levätä ja valmistautua seuraavaan aamuun. Sellainen oli yö, hiljainen yö.