Tallaista :D joka päivä tulee sitten yksi spessuun lisää, menen tässä halloweenin enkä pyhäinpäivän mukaan, varoitus sitä sun tätä

3 päivää neula viuhaa, leikkaa kiiltävää, kuoleman kehräämään, mustaa, pitkää, ohutta, kestävää, punoo yhteen taittaa kiinni, tekee rakkaudella kuolleen elämään, keho löytyy, mieli puuttuu, sydän puuttuu.

2 päivää mieli lapsen, pienokaisen, nuoren tytön vienokaisen, neulaa kiinni rintaan tyhjään, mieli elää mut sydänt ei nää.

1 päivä nuori nainen, kutoo viimeistä päivää, sydän pieni, kaunis, hento, nainen aikoo rintaan laittaa mut petoksen veri sen mustaks laittaa, nainen kiroaa: ken tähän taloon jalalaan astahtaa, saa kuolleen lapsen kostoa maistaa!

3 päivää, ruumis

Tyttö istui penkillä ja heilutteli jalkojaan, hänen vaaleat, kauniit kutrinsa heilahtelivat ees taas ja verenpunainen, röyhelöinen mekko heilahteli hiljaa jalkojen tahtiin, tyttö kohotti katsettaan, yli- iso rusetti heilahti päässä ja valahti taakse, tyttö nosti sitä ja kiristi, hän näytti muuten normaalilta lapselta lukuun ottamatta verisiä, hieman risaisia ompelujälkiä ja kuolleen oloisia, sinisiä silmiä joissa ei ollut elon häivää, silti tyttö ajatteli, ajatteli monia asioita, hän mietti ulkomaailmaa ja sen niin monia pahoja ihmisiä joista äiti oli kertonut hirveitä tarinoita, niitä ihmisiä, jotka olivat tehneet äidistä silmättömän ja tehneet hänen sydämestään kipeän, tyttö vihasi ihmisiä, ne olivat tyhmiä, kauheita ja hirveitä, heillä oli mustemmat sydämet kuin hänellä, he halusivat aina pahaa, satuttaa häntä ja äitiä.

Tyttö hyppäsi alas suurelta tuolilta, hän lähti kävelemään pitkin pimeää, korkeaa käytävää, jossa kylmä puski niskakarvoihin ja nosti ne pystyyn, jossakin ulkona raivosi myrsky ja se hakkasi ikkunaruutuja, kuin joku, joka koetti päästä sisään, ei suorastaan pakottautui sisään, tyttö kääntyi toiseen käytävään, kostea tuoksu iski vastaan, hämähäkin seitit pistivät naamalle, hämärät soihdut senillä tekivät käytävästä hieman valoisamman, tyttö seisahtui, ulkona satoi, hän pysähtyi, veti tuolinikkunan luo ja nousi sille polvilleen.

Tyttö hymyili, hän piti sateesta, hän rakasti sitä kuinka yksi pisara lähti liukumaan hitaasti ruutua pitkin hämärässä, kuinka se sitten kuin hämähäkin verkko yhdistyi toisiin, kasvattaen kokoa ja nopeuttaan vähitellen kunnes liukui hurjalla vauhdilla alas asti, tyttö ainan nauroi silloin kun se liukui pois ruudulta, hän olisi halunnut kokeilla sadetta ihollaan, mutta äiti ei antanut, hänen mielestään ulkomaailmassa kaikki oli liian vaarallista, tytön mielestä sade ei kyllä tuntunut siltä.

"Adalina, oletko se sinä?" tyttö kuuli äänen, hän liukui alas  tuolilta, se tuntui hauskalta jalkoja vasten, hieman kuumalta ja karhealta. Kiiltävät, kovapohjaiset kengät kopsahtivat lattian, tyttö juoksi äitinsä huhuilua kohti.

Äiti seisoi keskellä olohuonetta, valkoinen keppi oli edessä kuin hän olisi nojannut ladyn lailla sateenvarjoon, äidillä oli tumma tukka, vaalea, kalpea iho ja suuri, laskoksinen, smaragdin värinen leninki, jossa oli kirjailuja ja suuri punainen laahus jossa oli kangasta ainakin kolme metriä, hänellä oli myös kauniita koruja, ne sopivat hienosti asuun, hän oli kuin ne prinsessat, joista Adalina oli salaa lukenut äidin vanhoista kirjoista, ainoa mikä häneltä puuttui oli kauniit prinessasilmät, äiti oli kertonut että kerran hänellä oli ollut kauniit silmät, kuin smaragdit, mutta sitten oli tullut ilkeä mies joka oli satuttanut äitiä ja vienyt hänen kauniit silmänsä, Adalina oli koettanut kyllä tarjota omiaan, mutta äiti oli vain nauranut ja todennut, että Adalina tarvitsi niitä häntä enemmän.

Äiti silitti Adalinan kasvoja ja hymyili, ote myötäili arpien reunaa, se kokeili niiden tikkejä ja uurteita, se siivosi pois vuotavan veren ja nesteet, se tarkisti että joka kohta oli kunnossa, sen jälkeen se laskeutui vaaleille hiuksille, oikoi rusettia ja silitti silkin pehmeää tukkaa, hymy saapui äidin kasvoille, se teki niille pienet rypyt jopa tyhjien, syvien silmäkuoppien kohdille, kohdille joilla smaragdit olisivat kuuluneet olla.

"pian on kulunut 30- vuotta meidän yhdessäolostamme, mitä haluaisit tehdä?" äiti kysyi, ääni oli kuin sametti, pehmää, lämmintä ja sileää, Adalina mietti.

"haluaisin tuntea sateen edes kerran, mutta en pyytäisi äitini" 

"voi, hyvä on, mutta saat odottaa vielä pari päivää sitä, lupaatko olla niin kärsivällinen kulta?"

"lupaan olla kärsivällinen äitini" Adalina sanoi.

"hyvä on niin, mitä sanot jos haen tavaraa lähikylästä ja teen meille vuosipäivänäsi kakun, mitä sanot siitä lapseni?" äiti kysyi, Adalina totesi että se kuulosti hurjan hienolta.

"sitten teen niin, matka kestää mutta tulen seuraavana iltana, miten, voitko olla täällä yksin sen ajan?" äiti kysyi, Adalina totesi kykenenvänsä siihen.

"hyvä on, muista, älä päästä ketään sisään, varo vieraita ja..."

"muista aina olla kiltisti, kyllä, muistan kaiken äitini" Adalina sanoi, äiti hymyili, keppi muuttui punaiseksi sateenvarjoksi, tuli syttyi takkaan itsestään ja ikävän synkkään kartanoon tuli koti ja lämpö, äiti suuteli Adalinaa poskelle ennen kuin lähti ulos ovesta ja kylää kohti.

Jatkuu