Tässä on toinen spesiaaliosa, seuraava, ja viimeinen tulee sitten huomenna, varoitus, kiroilua ja ehkä joitakin virheitä.

2 päivää, lapsen mieli ja hyväuskoisuus.

 Päivä oli kulunut, toinen kääntyi jo iltaan, äitiä ei kuulunut, Adalina luki kirjaa, hieroi sen karheita ja kauniita kuvia, kokeili kaikki kohoumat, uurteet ja syventymät niistä, hän katsoi prinsessoja hienoissa mekoissaan, prinssejä kiiltävissä haarniskoissaan, hurjia lohikäärmeitä ja kauniita maisemia. Adalina hihkaisi ja puristi kirjaa syvälle syliinsä, sen pehmeät kannet olivat lämpimät poskea vasten, hän rakasti näitä kirjoja yhtä paljon kuin sadetta ja äitiä. Adalina nousi, hän asetti kirjat sohvatyynyn väliin, hän katsoi niitä, toinen oli hieno, sininen, samettikantinen, siinä oli kultaisia kirjailuja ja todella värikäs kuva, jossa prinsessalla oli vaaleanpunainen tanssimekko, jossa oli todella paljon röyhelöitä ja kukkia, kukat olivat kauniita, äiti toi niitä silloin tällöin sisälle ulkoa ilman ollessa valoisa, ne tuoksuivat, niissä oli pehmeät lehdet ja niissä oli hurjan paljon värejä.

Adalina katsoi toista kirjaa, se oli hieman vaatimattomampi, siinä oli viininpunaiset nahkakannet ja päällä koukeroisia kirjaimia, Adalinan oli niitä vaikea lukea, muttei se haitannut. Kirjassa oli kauniimmat kuvat kuin toisessa, ne olivat kohokuvia, niissä oli kullatut reunukset ja niistä oli tehty kauniin kiiltäviä, ne olivat pehmeitä, vaatteet  hahmojen ylle oli tehty kauniista, pehmeistä kankaista. Niitä sai kokeilla, oli silkkiä, samettia, puuvillaa, tylliä, kaikkea mitä vain saattoi toivoa, kirjan takakannessa oli myös hurjan kaunis tanssisali, upeita kristalleja katossa, prinssi ja prinsessa tanssimassa keskellä, prinsessalla oli vaaleansininen mekko ja prinssillä valkoinen puku.

Ulkoa kuului koputus, Adalina jähmettyi, hän kääntyi ympäri, uusi koputus, Adalina ei uskaltanut liikkua, oliko se joku vieras vai oliko äiti jäänyt oven taakse lukkoon? Ei se oli mahdotonta, äiti ei voisi ikinä jäädä lukkoon oven taa, uusi koputus, tällä kertaa kärsimätön Adalina epäröi, lopulta matala ääni käski avaamaan oven, se sanoi, että oli tuomassa tärkeää viestiä Adalina pysähtyi, jospa sieltä oli tulossa joku tärkeä, ehkä äiti ei ollut kertonut, Adalina lähestyi ovea, hän raotti sitä hieman takana seisoi jättimäinen hahmo, jolla oli yllään musta sadetakki, Adalina kiljahti ja koetti lukita oven, hahmo pisti jalkansa väliin ja sanoi, että tärkeä viesti ei saanut odottaa, hän kampesi oven väkisin auki, hän astui sisään ja töni Adalinan tieltään, Adalina perääntyi hän osui äidin takkiin ja piiloutui sen taa.

Mies heitti takkinsa röyhkeästi lattialle, hän heitti kuraiset kenkänsä menemään, sen jälkeen hän katsoi Adalinaa, hänellä oli kasvoillaan kaksi arpea. toinen suulla, toinen silmällä, tukka oli rastoilla ja se oli ruskea, mies oli hurjan pitkä ja jäntevä, Adalina perääntyi hieman, hänestä tämä mies ei ollut alkuunkaan mukava, päinvastoin, hän oli ilkeä ja paha, niin kuin äiti oli ihmisiä kuvaillut.

"mene pois!" Adalina huusi.

"en, minulla on viesti, pidä turpasi kiinni kakara" mies sanoi ja läimiäisi Adalinaa naamaan.

Adalina älähti ja putosi polvilleen, puulattia koski jalkoihin, haava aukesi hänen poskessaan, Adalina juoksi tiehensä, hän piti haavaansa, se sattui, sydämeen sattui, kaikkialle sattui, hän itki, miksi hän oli edes avannut oven, äiti oli kieltänyt päästämästä ketään sisään, hän oli päästänyt, hän oli ollut paha, paha lapsi. Adalina juoksi huoneeseensa, hän veti auki suuren laatikon jossa oli kaikkea leningeistä sormustimiin, hänen äitinsä oli opettanut ompelemaan haavat umpeen, se sattui hieman mutta oli sen arvoista.

Adalina löysi mustakultaisen langan, hän alkoi ommella kasvojaan, lanka muuttui vaaleaksi ihoa vasten ja oli lähes näkymätöntä, Adalina lopetti, hän sitoi langan pään ja katkoi sen, hän meni ovelle ja lukitsi sen, hän ei aikonut mennä ulos, hän odottaisi kunnes mies lähtisi tai äiti tulisi, seuraava päivä, kolmas päivä, viimeinen päivä, äiti tulisi viimein silloin, kyllä hän jaksoi odottaa.

"hei kakara, sori siitä äskeisestä, tuu ulos" ääni sanoi, Adalina perääntyi huoneen pohjalle.

"en tule, mene pois hirviö"

"kuka niin sano et mä oisin, sekö ämmä, sit se on valehellu sulle rankemman kautta, sähän se hirviö täs oot" mies sanoi.

Adalina jähmettyi, mies kuulosti halveksivalta ja ylimieliseltä, itserakkaalta, hän oli samaan aikaan karmiva ja pelottava mutta silti samalla hänessä oli jokin joka sai Adalinen epäröimään itseään ja luottamaan sisällään tähän mieheen, sydämeen koski taas hurjasti, se ei halunnut että ovea avattiin tai niin ainakin Adalinasta tuntui.

"vittu ala tulla pentu!" mies ärähti ja löi oveen, huone jysähti, Adalinaa pelotti, hän ei halunnut, hän hiipi ovelle.

"miksi avaisin?"

"avaa nyt helvetti!"

"en"

"selvä sitten!"

Mies potkaisi oven auki, Adalina perääntyi, mies otti häntä niskasta kiinni, tikit aukesivat, mies urahti, hän katsoi kättään, sen jälkeen hän hieman kirosi, hän lähti raahaamaan Adalinia mukanaan, Adalina huusi ja rimpuili hän huomasi tikkiensä heikkenevän, hän lakkasi ja lysähti veltoksi miehen käsivarrelle, kaikkialle särki, häntä itketti, hän ei halunnut tämän miehen koskevan häneen, hän halusi irti mutta hän ei voinut, jos hän rimpuilisi, hän leviäisi kappaleiksi ja äiti ei siitä pitäisi.

Adalina pysyi hiljaa, hän katsoi täristen kuinka hänen verensä putoili maahan vanana, mies oli märkä ja nahkea, Adalinaa itketti, hän halusi pois, hän halusi äidin, hän halusi päästä pakoon. Mies pysähtyi, hän tutki hetken ympärilleen kunnes heitti Adalinan alas, hänen jalkansa irtosi, Adalina itki, hän pelkäsi, hän halusi pois, hän halusi äidin, mies lähestyi, hän irvisti julmasti, sen jälkeen hän otti Adalinaa kaulasta kiinni, Adalina halusi miehen lähtevän.

" sinä veit minun tyttöni, teit vaimostani onnettoman, sinä sait minut huonoon valoon" mies karjui. sen jälkeen hän otti esiin veitsen, Adalina kiljaisi, hän halusi äidin.

jatkuu