Juu laitanpa tämän osan nyt sillä en saatakkaan huomenna ehtiä mutta hyvää halloweenia ja sitä seuraavaa pyhäinpäivää :D varoitus väkivaltaa ja kiroilua

Päivä 3, sydän

"IRTI LAPSESTANI!" 

Mies paiskautui seinään, Adalina tunsi äitinsä kosketuksen, tämä voivotteli ja kyseli Adalinan kuntoa, Adalina ei osannut muuta kuin itkeä, häneen sattui, hän halusi halata äitään, mies kirosi, hän raahautui  ylös ja hän sadatteli, totesi että Adalinan äiti oli hirviö. Äiti kirosi ja totesi että mies itse oli vielä hirveämpi olento, hän oli paloitellut oman lapsensa ja heittänyt matalaan hautaan, Adalina jähmettyi, he puhuivat hänestä.

"mitäs itse tarjosit persettäsi, tyttö on äpärä, sinä olet huora, lapsentappajanoita!!" mies raivosi ja otti esiin veitsensä.

"se oli vain tytön omaksi hyväksi!" äiti huusi, hänen koko olemuksensa kylpi mustassa valossa.

"kuole samperin huora!" mies huusi ja kävi äidin kimppuun.

Adalinan äiti astui Adalinan suojaksi ja totesi että kaikki olisi hyvin, Adalina katsoi äitiään pelokkaana, nyökkäsi nopeasti, hänen äitinsä pyysi tätä katsomaan muualle. Adalina totteli, hän peitti silmänsä, hän kuuli raivokkaan tappelun, häntä pelotti, hän halusi sen vain loppuvan, huutoa, kirkasta ja kovaa, tuskaisaa, itkun sekaista, Adalina jähmettyi, se oli hänen äitinsä, tähän oli sattunut. Adalina kääntyi, hänen äitinsä yritti estellä, Adalina avasi silmänsä, mies oli upottanut veitsen syvälle hänen äitinsä rintaan, Adalina itki ja huusi äitiään, hänen äitinsä kääntyi ympäri häneen ja hymyili hieman tuskallisesti kyynelten takaa, mies irrotti veitsensä ja kääntyi kohti Adalinaa.

"sinunlaisesi virheen olisi pitänyt kuolla jo vuosikymmeniä sitten, saatanan paskakasa, sinun takiasi olin menettää vaimoni ja työni, esiavioton pikku äpärä" mies kirosi ja kohotti veistään, Adalina itki ja piiloutui käsiensä taa, toinen oli jo osittain paikoiltaan, toinen oli vielä kiinni.

"SINÄ SAMPERIN MIELIPUOLI LOPETAT SIIHEN PAIKKAAN!!!" 

Ääni kaikui kovana pitikin käytävää, mies jähmettyi, Adalina tunsi kivun katoavan sydämeltään, pieni ja päättäväinen haamu astui miehen ja Adalinan väliin, mies jähmettyi ja änkytti tytön nimeä, tyttö ei hetkahtanutkaan, hän puristi raivoissaan pikku nyrkkejään, hän astui hieman edemmäs ja totesi että oli pettynyt isäänsä, tämä perääntyi hieman, näytti kauhistuneelta, hämmentyneeltä ja tyrimistyneeltä.

"p- pikku tyttöni, mitä sinä höpötätä? Minähän vain maksan sinun puolestasi sen mitä sinä et kyennyt kostamaan?" mies änkytti.

"sinä et maksa yhtään mitään, sinä vain kylmän raa`sti kostat ihmisille, joille olet ensin tehnyt julmia tekoja ja sitten vielä väität sen olevan heidän syytään, ensin paloittelet pienen, viattoman lapsen tavoitteidesi takia, sitten vielä kostat hänen äidilleen sen, että hän yritti auttaa minua siirtämällä sydämeni ja mieleni tämän tytön ruumiiseen, jotta voisin olla vapaa sinun narsistisen ikeesi alta, millainen isä kuvittelit olevasi?" tyttö raivosi.

"Ada, kulta pieni, minä, minä..."

"sinä mitä? Sinä vain ajattelit itseäsi joka käänteessä, jopa silloin kun jäin niiden hevosvankkureiden alle takiasi, juoksit itse pois pelastaaksesi nahkasi, halvaannuin sen takia, et edes kertaakaan käynyt katsomassa minua! Tämä nainen tässä pelasti minut itsekkyydeltäsi, hän vapautti ruumiini ja mieleni siitä halvaantuneesta pikkukehosta ja antoi minulle toisen, rakkauden täyteisen mahdollisuuden elää yhdessä Adalinan kanssa!" Ada raivosi, sen jälkeen hän heilautti käsiään, mies paiskautui ulos ikkunasta ja tuuli ja sade pääsivät vihmomaan sisään.

Adan haamu rauhoittui, se kääntyi Adalinaa kohti. Tyttö oli täysin eri näköinen kuin mies, tai siis hänen niin sanottu isänsä oli. Tytöllä oli kauniin tumma iho, ruskeat silmät ja musta tukka, hänen tukkansa oli kihara, paksu ja pitkä, yllä oli polvipituinen, kermankeltainen mekko ja vaaleat polvisukat sekä nahkakengät. Adan haamu kyyristyi Adalian viereen, hän pyyhki tämän kasvoja ja hymyili, sen jälkeen hän meni Adalinan sisään ja auttoi tämän äitinsä luo.

Adalina äiti kietoi kätensä tyttärensä ympärille ja puristi tätä heikosti itseään vasten, Adalina halasi äitään, hän tunsi ruumiinsa energian valuvan lattialle loppujen verien mukana, Adalina kuuli äitinsä heikon, rohisevan hengityksen ja hidastuvat sydämenlyönnit, Adan haamu astui esiin ja totesi tyynellä äänellä, että he ansaitsivat viimehetken onnensa.

"anteeksi kulta pieni että sotkin sinut tähän" Adalinan äiti kuiskasi Adalle, tämä hymyili.

"ei mitään, annoit minulle elämäni parhaat hetket, Adalina, pyydän anteeksi että minun takiani et voinut toteuttaa unelmiasi" Ada sanoi.

"ei se mitään, olin onnellinen täälläkin, täällä kaikki unelmani toteutuivatkin" Adalina sanoi ja hymyili hieman, Ada räväytti lempeän hymyn ennenkuin katosi kirkkaana valona nousevan auringon kajoon.

Adalina halasi äitiään, hän oli väsynyt, kivuissaan mutta onnellinen, hän tunsi jotakin valuvan pitkin kasvojaan ja kehoaan, hän katsoi hieman ylemmäs, hellä kaste putosi heidän päälleen, pisarat loistivat kirkkaina aamun valjetessa, se oli kauneinta mitä hän oli nähnyt, Adalina kuuli äitinsä äänen, hän kääntyi ja näki toisen, ehkä vielä kaunimmakin asian, äitinsä silmät, smaragdin vihreät ja kirkkaat, äiti oli saanut ne vielä takaisin hetkeksi, pienenä lahjana Adalta.

"sinä olet kauniimpi kuin muistinkaan..." äiti sanoi ja hymyili, silmät värisivät lämpimästi tuli takassa kylmänä talvi- iltana, hän hymyili ja suuteli Adalinaa kasvoille, Adalina halasi äitään.

Aamu valkeni, äiti ja tytär halasivat vielä toisiaan kunnes viimein valonsäteiden valaistessa heidät kokonaan, he vetivät viimeiset henkäyksensä ja yhdessä äiti sekä tytär pääsivät helvetillisistä menneidyyden kauhuistaan, vapaina sieluina taivaan tuuliin

Loppu