Auto kiikkui tiellä kuin laiva myrskyssä. Pauhaava tuuli ja lumi piiskasivat sen vanhaa, ruosteista pintaa armotta ja jäinen tie kiusasi sen kuluneita renkaita. Istuin jännittyneenä penkissä ja tihrustin eteenpäin, pyyhkijät viuhuivat täydellä teholla, mutta silti eteen ei nähnyt metriä enempää, sumuvalojakaan en kehdannut kokeilla sillä Dokot näkivät erittäin hyvin kaikki valonlähteet kilometrin säteellä.

Tällaista meininkiä oli jo jatkunut 12 vuotta, lunta tuli usein, viisi kuukautta oli vain lämmintä, kaksi kuukautta kevättä ja kolme kuukautta jonkin sorttista kesää. Suurin osa ajasta kuitenkin oli talvea, kylmää, pimeää ja aivan saatanan synkkää talvea, jolle ei tuntunut olevan koskaan loppua. Se oli kuitenkin hinta jonka olimme joutuneet viidestä kuukaudesta lämpöä maksamaan niille perkeleen otuksille.

Mutta niin, kuten varmaan arvasitte, nyt ei ollut sellainen lämmin kuukausi, päinvastoin, oli pahimpia myrskyaikoja koskaan. Lunta tuli 2- 5 senttiä päivässä ja tiet pysyivät puhtaina vain panssaroitujen aura- autojen avuilla joista lähimmät olivat Rovaniemellä ja pakkanen, hitto se pakkanen.

Jokin vilahti silmäkulmassani, jysähdys heilautti autoa rajusti, isku sai toisen etuvalon välkkymään ja lopulta sammumaan. Jarrutin, auto melkein suistui tieltä, jähmetyin ja hengitin hetken syvään, sitten otin aseeni ja avasin oven lähes äänettömästi. Lähdin kävelemään tuulessa kohti hahmoa joka makasi tienposkessa, näytti ihmiseltä, haavoittuneelta sellaiselta, vaatteet olivat veren sotkemat ja isku näytti vieneen tajun.

Lähestyin miestä ja olin aikeissa tutkia tätä tarkemmin kun kuulin selkäni takaa pienen pienen rasahduksen, käännyin ja myrskyn keskeltä syöksähti kimppuuni ärhäkkä naarasdoko jolla oli raivokas katse silmissään. Suojasin itseäni aseen varrella, se laukesi ja ampui jonnekkin hämärään, kirosin ja käytin asetta tukivartena, doko lensi metsikköön.

Doko pääsi nopeasti pystyyn se oli laiha, harmaavihreä ja sillä oli vaalea, kiilaksi leikattu tukka, sekä hieman lepakkomainen naama, olennolla oli takaraivossaan sarvet demonilla ja hieman kanimaiset, lörpöttävät korvat. Doko hyökkäsi uudelleen, käänsi aseeni kohti sitä ja laukaisin, osuin sitä rintaan ja doko lensi iskun voimasta maahan, jääden liikkumattomana makaamaan sivuun.

Käännyin yliajoni uhrin puoleen ja kokeilin pulssia, elossa vielä mutta ei luultavasti kauaa, sen jälkeen käänsin vasta hänet ympäri ja totesin että ei tämän kuolema olisi kyllä oikeastaan ollut paha juttu. Tyyppi jonka yli nimittäin olin ajanut oli Hank Simons, mies joka oli porauttanut yhtiönsä öljyporat luolastoihin joista dokot olivat löytyneet ja ottanut heidät sieltä tutkimuksiinsa joissa oli tapahtunut luoja ties mitä. Ukko oli vielä sen jälkeen, kun nämä olivat päässet vapaiksi ja alkaneet vallata maailmaa, kehdannut väittää että ne eivät ole vaaraksi ja mitä kävikään, kohta oli puolet maailman väestöstä entisiä.

Kaivelin taskujani ja tajusin ettei minulla ollut enää panoksia, käännyin kohti autoa ja ajattelin hakea uusia tappaakseeni Hankin kun kuulin yllättäen dokojen huutoja, hyvinkin läheltä. Kirosin, olinpa typerä, tottakai ne liikkuivat laumoissa, jos lähellä oli yksi niin varmaa oli että perässä tuli ainakin sata.

Kävin nopeasti avaamassa matkustajan puoleisen oven oven autostani, harppasin Hankin luo ja lähdin raahaamaan tätä kohti autoa. Heitin hänet nopeasti sisään ja löin oven kiinni, juosten sen jälkeen nopeasti omalle puolelleni, huomasin jo sivusilmällä myrskyn keskeltä lähestyvän metsästyslauman.

Hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan nopeasti pois, vikuilin muutaman kerran sivupeilistä josko dokot olisivat lähteneet perääni, mutta ne olivat ilmisesti jääneet pitämään huolta toveristaan. Vilkaisin sen jälkeen Hankia joka oli rojahtanut vasten ikkunaa, hänen hengityksensä vinkui rumasti ja hän näytti kuoleman kalpealta..

Olisinhan tottakai voinut jättää hänet sinne dokojen armoille mutta silloin olisin asettanut Ranuan suojasataman vaaraan. Dokot nimittäin muuttuivat petomaisiksi kioriineiksi päästyään ihmislihan makuun ja sellainen olento pystyi tappamaan aikuisen, peruskuntoisen miehen silmänräpäyksessä. Sitäpaitsi suojasatama oli vain kilometrin päässä enkä halunnut sellaisia petoja kotiini riehumaan.

Ajoin suojasataman portille ja kuittasin itseni sisään, porttien lyötyä kiinni pysäytin auton ja astuin ulos. Lähes samantien päätalon ovesta astui ulos solakka, tummahipiäinen nainen Maya, hän oli puolustusjoukkojemme johtaja ja äärimmäisen kivasluontoinen nainen. Epäilin että jos hän näkisi Hankin hän luultavasti tappaisi tämän siihen paikkaan ja kaupan päälle minut.

Maya käveli luokseni ja alkoi kyselemään raportin perään kun hän yllättäen huomasi mukanani tuoman pikku yllätyksen. Mayan kasvot vääntyivät raivoisaan vihaan ja hän kohotti aseen päätäni kohti, nostin tyynesti käsiäni ja totesin että minulla oli ollut syyni tuoda hänet mukanani. Maya puri huultaan raivokkaasti ja sanoi että minun oli parasta selittää itseni äkkiä.

”Rauhoituhan ja laske aseesi jos olisit niin hyvä miss Nejem.” Kuulin äänen takaani, helpotuksen huokaus valui ulos kehostani.

Maya kirosi ja lähti tiehensä, Johan Albertson, ryhmämme strateginen johtaja astui selkäni takaa esiin. Hän vilkaisi autoon ja sitten minuun, kysyen, mitä meidän tulisi tehdä Hankille. Totesin ettei sitä ainakaan kitumaan kannattanut jättää. Johan nyökkäsi lyhyesti ja käveli toiselle puolen, hän avasi oven ja antoi Hankin rojahtaa hankeen, hän kaivoi taskustaan muutaman luodin ja laittoi ne haulikkonsa piipusta sisään, hän napautti piipun kiinni ja osoitti sen suun maahan.

”SEIS SIIHEN PAIKKAAN!”

Käännyimme molemmat, huutaja oli lääkintämiehemme ja sairaalaparakkimme ylilääkäri July McWhite. Johan nosti aseensa ja katsoi Julya kysyvästi. Kysyin hyvää syytä sille miksemme saisi tappaa häntä, mihin July totesi etttä hän osasi antaa monta hyvää syytä.

”Ensinnäkin, hän tutki dokoja ainakin sen viisi vuotta ennenkuin ne pääsivät pakoon mikä tarkoittaa sitä, että hän tietää niistä enemmän kuin me. Toiseksi kuulin eilen että hänestä on luvattu 3 miljoonan löytöpalkkio elävänä ja kolmanneksi, kaikki haavoittuneet jotka tulevat portin sisäpuolelle, ovat minun vastuullani joten alkakaahan siirtyä siitä.” July selitti ja alkoi kutsua radiopuhelimen kautta lääkintäporukkaa, peräännyimme molemmat suosiolla.

Lääkintämiehet veivät Hankin sairastuvalle, katsoimme perään hieman turhautuneina, raha kumminkin oli tärkeää ja 3 miljoonalla sai aika hyvin korjattuja paikkoja joten… Oli ehkä parempi jättää hänet henkiin. Käännyin Johanin puoleen, tämä näytti miettivältä, sen jälkeen hän totesi että auto oli siivottava ennen kuin sillä lähti minnekään. Nyökkäsin ja totesin vielä perään, että kannatti etsiä taakse paremmat renkaat, ne olivat hirveässä kunnossa, Johan nyökkäsi ja totesi että pyytäisi mekaanikkoja tekemään niin, nyökkäsin kiitoksena ja lähdin kävelemään kohti päärakennusta.

Päärakennus oli aika iso, kaksikerroksinen, hirsistä rakennettu, pitkä talo jossa oli siniset seinät ja kolmiokatto sekä kaksi suurta savupiippua. Lämmitimme rakennusta puulla vain silloin tällöin mutta enimmäkseen hyödynsimme maalämpöä ja sähköä jota saimme Rovaniemen yksikön biopolttolaitoksilta. Rakennuksen vieressä olivat suuret tankit joissa oli Ruotsista tulevaa biopolttoainetta, sitä saimme ainakin joka toinen viikko, talvella harvemmin.

Astuin sisään ja puistelin lumet kengistäni, riisuin takin naulakkoon ja lähdin kävelemään kohti karttahuonetta. Avasin oven ja tervehdin It- asiantuntijaamme Jaskaa joka hätkähti konen ääreltä ja tervehti minua. Hän oli ilmeisesti opettamassa koneen käyttöä Jijille, nuorelle dokolle jonka Jaska oli löytänyt puskasta tämän ollessa vasta pieni pentu ja kasvattanut tämän kuin oman lapsen.

Istahdin alas ja Jiji tervehti minua hymyillen, hänen kanimainen nenänsä värähti ja vihreisiin silmiin nousi iloinen kiilto. Hänellä oli yllään löysä paita ja aivan liian iso huppari sekä vanhat farkut jotka joku oli ommellut hänen jaloilleen sopiviksi, Jijillä oli myös suurehkot lasit sillä hänellä oli aivan hirveä näkökyky. Aloin luetella tietojani Jaskalle ulkomuistista, moni oli kehunut sitä uskomattomaksi ja ihmetellyt miten kykenin muistamaan asioita niin yksityiskohtaisesti. Johanna, isosiskoni oli sanonut että ilmeisesti hän oli lapsena mätkinyt minua liian vähän leluilla päähän.

Jaska alkoi täytellä tietoja sitä mukaa kun niitä kerroin, viimein lopetin ja Jaska tarkasteli tiedostoja, korjaili muutamia epäkohtia, pyöristeli lukuja ja kysyi tarkennuksia, lopulta hän asetti päiväyksen ja tallensi tiedostot. Puhelin vielä vähän mukavia ennen kuin erkanimme ja jatkoimme hommiamme. Kävin vielä muutamassa paikassa jakamassa tietoa kunnes lopulta päätin mennä paremman puutteessa kyselemässä Hankin kuntoa. Halusin tietää oliko hänestä mahdollista saada tietoa ulos vielä tämän viikon aikana vai oliko odotettava pidempään.

Otin takkini naulakosta ja menin ulos, ilma ulkona oli rauhoittunut, jossakin kaukana saattoi pilkistää aurinko, en ollut varma, saattoi ihan yhtä hyvin olla jonkun vartiopisteen valot jotka heijastuivat lumesta pilviin, no se oli ihan yksi ja sama. Kävelin sairaalaparakille, se oli yksikerroksinen, pitkä ja leveä hirsirakennus jonka oven yläpuolella roikkui punainen risti. Astuin sisään ja riisuin kenkäni jo ovella, hoitajat eivät katsoneet hyvällä jos joku kulki ympäriinsä lumisissa kengissä.

July tulikin juuri silloin nurkalla olevasta ovesta ulos, hän riisui verisiä hanskoja ja heitti ne läheiseen roskakoriin. Tervehdin Julya ja kysyin, miten oli mennyt, July totesi että verenvuoto oli saatu tyrehtymään ja oikeanlaista lisäverta oli ihme kyllä löytynyt varastosta. Hän lisäsi ettei mitään sen ihmeellisempää oikeastaan ollut lukuunottamatta sitä että hän oli vielä tajuttomana ja ei ollut varmaa milloinka hän heräisi, nyökkäsin ja kiitin häntä tiedosta, poistuen sen jälkeen ulos.

Mietin seuraavia tekemisiäni, haulikko ehkä saattaisi kaivata huoltoa ja puhdistusta, myös pitäisi pitää koko suojasataman yhteinen kokous sillä edellisestä oli kuukausi ja sellaisessa ajassa kykeni tapahtumaan vaikka mitä.