On se kumma kun ei vaan tota perjantaita muista 

 

Juoksin ulos niin nopeasti kuin kykenin, astuin keskelle täyttä sekasortoa, sieltä täältä kuului avunhuutoja ja tuskaisaa vaikerrusta. Lumi oli veren peitossa siellä täällä ja maa oli liukas kuin mikä. Juoksin kohti Johania ja Karlia, mekaanikkoamme joka koetti Johanin avustuksella repiä yhtä vartijaa irti jäävallista.

Käskin Karlia hakemaan moottorisahan, järkäle nyökkäsi, menin Johanin viereen ja koetin parhaani mukaan rauhoitella hypotermiasta kärsivää vastijaa. Viimein Karl palasi ja alkoi leikellä sahalla jäätä saaden viimein vartija ulos. Johan lähti viemään vartijaa pois samalla kun Karl siirtyi toisen vartijan luo.

”Mitä ihmettä täällä ehti tapahtua?” Kysyin Karlilta joka sammutti sahan hetkeksi.

”Dokoja, yksi tunkeutui sisään, muut hyökkäsivät, tiedä mitä tapahtui.” Karl selitti lyhyesti kohauttaen olkiaan.

Kiitin Karlia ja aloin katsastamaan tuhoja, minulle raportoitiin ainakin kahdesta kuolleesta ja yhdestä vakavasti haavoittuneesta. 20 oli saanut paleltumavammoja, murtumia, lieviä nyrjähdyksiä tai venähdyksiä sekä mustelmia, ainakin 3 heistä oli saanut jonkin asteisen iskun päähänsä liukastuttuaan jäisellä maalla. Satamssa oli kyllä tällä hetkellä 100 ihmistä mutta silti kahden menettäminen ja 20 loukkaantuminen oli aika kova puraisu miehityksestä.

Kävelin sisään sairastupaan udellakseni Julyltä enemmän tilanteesta. July tuli vastaan ovella, kysyin tilanteesta ja tämä totesi että hoitoa annettiin kaikille niin hyvin kuin tässä tilanteessa kyettiin. Samalla hän lisäsi että Hank oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi mutta hän oli vielä elossa.

Sillä välin

Kanai kirosi ja asetti tyttönsä maahan, hän kuunteli sydämen sykkeen. Se oli hidasta mutta ei heikkoa, sen jälkeen hän testasi hengitysteiden vapauden, puhtaat, Hank oli puhunut totta, mitään muuta hänen pienokaiselleen ei oltu tehty kuin pistetty uneen. Kanai huokasi Serea olisi pistänyt hänet luultavasti pataan jos se olisi ollut muuta. Kanai silitti pikkutyttönsä päätä ja istahti alas, hän oli käyttänyt itsensä loppuun.


Kanai katsoi tyttrensä rauhallista unta, tämä oli kasvanut hurjasti, aikuisuus näkyi jo selvästi tämän kehosta ja häneltä perityneet sarvet olivat kasvaneet kokoa, samoin korvat olivat pidentyneet. Kasvot olivat myös alkaneet saada hänen äitinsä lepakkodokomaista ylpeyttä ja kauneutta. Kanai hymähti kunnes hengitti pari kertaa syvään ja otti tyttärensä syliinsä nousten himen horjahdellen pystyyn. Neo, leirin päämetsäsätäjä kysyi hieman huolestuneena jaksoiko hän varmasti kuljettaa tytärtään, Kanai totesi tiukasti jaksavansa.

Dokojen leirissä

Serea katsoi ärsyyntyneenä miestään, hän oli vihainen tälle, Juuh oli Serealle kaikki ja Kanai tiesi sen, silti hän oli antanut tämän lähes tapattaa itsensä. Serea katsoi miestään joka oli polvistunut maahan ja laskenut katseensa. Serea huokasi hänen ei pitäisi olla vihainen, Kanai oli tehnyt kaikkensa pelastaakseen tytön ja Juuh oli moiteettomassa kunnossa. 

Serea käveli miehensä luo ja nosti tämän katsetta, Kanai näytti hyvin pettyneeltä ja surulliselta, Serea viittoi häntä nousemaan. Kanai nousi katse yhä maahan luotuna, hän oli puristanut toisen kätensä nyrkkiin, kynnet olivat uppoutuneet syvälle lihaan ja kämmenen valkoinen turkki oli jo tummana verestä.

Serea totesi lyhyesti Kanaille että tämän oli parempi pysyä poissa hetken tämän silmistä, Kanai nyökkäsi lyhyesti. Serea astui miehensä lähelle ja halasi tätä sitten lyhyesti, hän sanoi että Kanai oli saanut anteeksi mutta hänen piti yrittää olla varovaisempi seuraavalla kerralla. Kanai nyökkäsi lyhyesti ja hymyili varovasti ennenkuin kääntyi ja lähti.