Sovitaan että nää on nyt vaan viikonloppupäivityksiä

Serea seurasi hetken miehensä poistumista heidän teltastaan kunnes hän astui takaovesta ulos ja lähti kävelemään kohti heimoparantajan telttaa. Hän astui sisään ja tervehti leveäharteista, hiljaista parantajaa, Gurrua joka kohosi ainakin kaksi päänmittaa häntä ylemmäksi. Serea kysyi missä Juuh oli ja Gurru osoitti pitkillä sormillaan kohti teltan perää jossa oli yksi pienempi, hiljaisempi huone.

Juuh nukkui taljoilla ja näytti rauhalliselta siinä uinuessaan. Serea kyyristyi lapsensa viereen ja hymyili hieman, tämä oli vielä nuori, mutta aikuisen veri oli jo hänessä alkanut virrata. Pituutta oli tullut huimasti ja Sera epäili että joku päivä tämä kasvaisi ohitse isästään. Tytölle oli myös kehittynyt jo naisen muodot ja hän alkoi muistuttaa vähän jo isäänsäkin.

Serea silitti vielä hetken tyttärensä vaaleita, lyhyitä hiuksia kunnes viimein nousi ylös ja puri huultaan miettien, ne ihmiset saisivat maksaa siitä kaikesta mitä heille oli tehty. Etenkin se urosihminen, Hank, se paskainen joka oli teettänyt heillä kokeita viisi vuotta kiduttanut, orjuuttanut, alistanut ja testaillut ja vielä itse värjötellyt piilossa vahvistettujen ikkunoiden ja terässeinien takana. 

Serea puri huultaan hän ei voinut antaa anteeksi. Nämä otukset olivat tuhonnee heidän maansa, pyhät paikkansa ja hengitysilmansa koneillaan ja laitteillaan, sillä aikaa kun he olivat maanneet horroksessa johon ihmiset olivat heidät pakottaneet asettumaan.

Sillä välin

Olin loppuunkulutettu, koko päivän olin juossut ympäri suojasatamaa täytellyt papereita, hakenut raportteja, lähetellyt radioviestejä muille asemille tapahtuneesta ja tehnyt vihdoinkin ilmoituksen lähimpään päätukikohtaan Rovaniemelle Hankista. Ilmoittivat että tulisivat luultavasti hakemaan tämän kuuden viikon kuluttua aura- autolla ja veisivät päätukikohtaan Helsinkiin.

Lysähdin sängylle ja olin aikeissa nukahtaa kun ovelle koputettiin, koetin olla huokaamatta liian ärtyneesti ja pyysin tulijaa sisään. Yövartion johtaja Laura astui sisään ja pyysi minulta tietoa siitä, miten yövartio pitäisi järjestää. Annoin hänelle ohjeet ja Laura kiitti, hän sulki oven ja lysähdin sängylle, ajattelin nukkua hetken kunnes kuulin taas uuden koputuksen.

”Etkö aio syödä?”

”Näytänkö halukkaalta?” Murisin ja tungin päätäni syvemmälle tyynyyn, Johanna, ryhmämme muonittaja ja siskoni seisoi ovella ja katsoi minua terävästi.

”Sinun olisi hyvä ottaa jotakin, huomenna ei saata olla mitään syötävää sillä sairastupa pitää ruokkia päivittäin ja…”

”…Koneet taas reistaavat ja kuljetus Rovaniemeltä takkuilee, minä tiedän, minä tiedän, tullaan sitten mutta sinä olet vastuussa jos tukehdun ruokaani.” Ärähdin hieman ärsyyntyneenä, Johanna katsoi minua terävästi ja löi kätensä puuskaan, hän jäi vahtimaan että oikeasti nousisin ylös ja tulisin syömään.

”Hyvä on, hyvä on, hemmetti kun ei saa 37- vuottias mies enää tehdä asioita itse kun pitää isosikonkin olla jo kyyläämässä että nouseeko se edes sängystä…” Murisin viimein Johannan seisottua ovella ainakin vartin.

”Sinä saat olla vaikka 45 mutta minä olen aina sinun siskosi ja pidän aina huolen siitä, ettet sinä tapata itseäsi. Nyt suu suppuun ja syömään siitä kun kerrankin on ruokaa tarjolla!” Johanna raivostui. 

”No anteeksi…” Mutisin, Johanna käveli mitään sanomatta pois.

Lähdin ulos huoneestani ja kävelin ruokalalle, siellä oli hirveä tungos, varsinaisia aterioita leipineen ja ruokineen oli vain joka toinen päivä sillä ruoan saanti Rovaniemeltä usein takkuili dokojen hyökkäysten ja lumitunnelien romahdusten takia. Omat kasvatuslaitteemme taas olivat reistailleet pitkään ja mekaanikkomme Karl oli todennut että oli ihme että ne vielä toimivat.

Muutoin  saimme välipalan jos sitäkään, joskus harvoin oli niitä kuukausia että ruokaa sai joka päivä mutta sitä kävi ehkä kerran vuodessa. Ihmiset olivat nälkäisiä ja siksi usein ruokalassa oli ns. ruokaralli jolloin ihmiset suorastaan tappelivat ruoasta vaikka hyvin tiesivät että sitä riitti kaikille mutta siitä nyt vain oli tullut tapa.